Winston Churchill määritteli fanaatikon ihmiseksi, joka ei suostu vaihtamaan sen enempää mielipidettään kuin puheenaihettaankaan. Näinä aikoina voisin puhua loputtomiin ilmastopolitiikan omituisuuksista. Voisin ihmetellä kansalaisjärjestöjä, jotka tarjoavat vanhentuneita reseptejä ja paiskovat ovia, kun nihin ei enää uskota. Maailma on luistanut alta pois, eivätkä he huomaa. Mutta koska en halua olla fanaatikko, maltan edes yhden blogin verran ja puhun vaikkapa demokratiasta.
Tänään lennän Kairoon pitämään demokratiakoulutusta parille sadalle nuorelle. Mukana on arabikevään vallankumousneuvoston jäseniä ja koptikirkon nuoria, jotka edustavat maan merkittävää uskonnollista vähemmistöä. Viimeksi olin Egyptissä vuosi sitten, tässä pari linkkiä:Kuinka lyödä vaimoa ja Mursiko Egypti Mursin.
Egyptissä kuuntelin vuosi sitten koptipiispa Thomasta, joka arvioi arabikevään vaikutusta. Hän sanoo, ettei olisi sallinut vallankumouksen tapahtuvan, jos olisi nähnyt sen seuraukset. Kristityillä esimerkiksi on suurempi vapaus puhua mutta samalla he altistuvat suuremmalle paineelle, sillä toisilla on puolestaan suurempi vapaus polttaa kirkkoja ja levittää niistä disinformaatiota.
Tärkeimpänä ratkaisuna tuo piispa piti yhteistyötä yhteiskunnan kaikkien liberaalien voimien kanssa. ”Oikeudenmukaisuus ei voi olla jakautunut, sen täytyy koskea jokaista. Ihmisyys on minulle numero yksi. Nyt Egyptissä kaikki on alistettu uskonnolle, ja jälki on surkeata.” Hän peräänkuulutti ilmapiirin muutosta, ja sen voi saada aikaan vain koulutus. Hierarkia pitää muuttaa demokratiaksi, miesvaltaisuus sukupuolten tasavertaisuudeksi ja uskonnollinen yhteiskuntakehys vapaaksi kansalaisyhteiskunnaksi.
Yhteiskunnallisen aktiivisuuden lääke ei siis näille kristityille ole enemmän uskontoa, vaan enemmän oikeudenmukaisuutta, jota uskonto ei määrittele. Sitä hän tarkoitti sanoessaan, ettei oikeudenmukaisuus voi olla jakautunut. Toiset eivät voi olla tasa-arvoisempia kuin toiset.
Viime viikkoina Suomessa on keskusteltu islamista. Olen onnellinen, kun voin sanoa tuntevani loistavia muslimeja, hyviä, rakastavia ihmisiä, jotka saavat minut kunnioittamaan heidän uskoaan ja elämäänsä. Koen kuitenkin tärkeäksi todeta, että islam poliittisena järjestelmänä on asia erikseen. Sen hintaa koptit ja monet muut maksavat. Minulle on aika selvää, että vastustan poliittista fundamentalistista islamia. Se on yksi totalitarismin muoto siinä missä kommunismi tai natsismikin.
Itse näen asian niin, että fundamentalismi on oma uskontonsa, josta on monta eri versiota, myös kristillinen ja islamilainen.
Kyseessä on asenne, jota kuvaa parhaiten ilmaisu “haltuun otettu totuus”. Koska fundamentalisti on saanut totuuden haltuunsa, juuri hänellä on valta määritellä se. Näin määritelty totuus on ikään kuin lamppu, ja se mitä lamppu ei valaise, on silkkaa pimeyttä. Kaikki keinot varjoon jääneen pimeyden torjumiseksi ovat luvallisia – totuuden haltijan rooli oikeuttaa sen.
Se rooli pelottaa minua, ilman muuta.
Mutta on tarpeen huomauttaa: ei selvästikään tarvitse olla uskovainen ollakseen fundamentalisti. Haltuunotetun totuuden asenne elää ja voi hyvin ilman uskontoakin. Stalin oli fundamentalisti, niin oli myös Lenin, Hitler, Mao, Pol Pot ja vaikkapa Burman Ne Win. Uskonnottoman fundamentalismin merkeissä on tapettu vielä enemmän ihmisiä kuin uskonnon piirissä konsanaan. Elämä on vaarallista ja vaikeaa.
Tästä tuleekin mieleeni viisain lause, jonka olen demokratiasta kuullut. Sen sanoi teologi-filosofi Reinhold Niebuhr: Ihmisen kyky oikeudenmukaisuuteen tekee demokratian mahdolliseksi, ja hänen taipumuksensa epäoikeudenmukaisuuteen tekee demokratian välttämättömäksi.
Elämä on vaarallista ja vaikeaa. Mutta siitä voi selvitä.
