Lähi-itä on jälleen kaaoksessa. John Kerryn johtamat Israelin ja palestiinalaishallinnon taannoin uudelleen alkaneet rauhanneuvottelut ovat joutuneet sivuraiteille Länsirannan tapahtumien takia. Libanon on kauhun vallassa ja odottaa šiia- ja sunnimuslimien välistä sisällissotaa. Egyptissä armeijan ja muslimiveljeskunnan välinen kiista vaatii yhä useampia uhreja. Kaikista huolestuttavin tilanne tuntuu kuitenkin olevan Syyriassa, jossa kuoli 21. elokuuta yli 350 henkeä kemialliseen hyökkäykseen.
Syyrian hallitus on kiistänyt kemiallisten aseiden käytön ja syyttänyt kapinallisjoukkoja, mutta YK:n asetarkkailijoiden raporttia odotellessa Yhdysvallat on jo ilmoittanut, että sillä on tietoja, jotka vahvistavat hallituksen osallisuuden. Toistaiseksi niitä on silti pidettävä arvailuna. Kyseessä on Syyrian sisällissodan tähän mennessä eniten kuolonuhreja vaatinut joukkomurha ja todennäköisesti vakavin kemiallinen isku Saddam Husseinin vuoden 1988 kurdien joukkomurhan jälkeen.
Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry on ilmoittanut, että presidentti Obaman vuosi sitten asettama interventioon vaadittava ”punainen viiva” – kemiallisten aseiden käyttö – on nyt ylitetty, ja maan puolustusviranomaiset käsittelivät mahdollisia hyökkäysvaihtoehtoja. Muut mahdollisen koalition jäsenet Ranska ja Turkki, mittailevat sotilaskiintiöitään. Britannia jäävänsä pois.
Kaikesta tästä tulee mieleen Irakin sodan lähtöasetelmat kymmenen vuotta sitten, paitsi että Yhdysvaltain hallitus on tehnyt kaikkensa pukeakseen asian toisin. ”Rajattujen iskujen” tarkoituksena ei olisi hallituksenvaihdos, vaan kemiallisten aseiden käytön estäminen tulevaisuudessa sekä signaalin lähettäminen Assadin hallinnolle. Tarkoituksena olisi iskeä tiettyihin hallituksen ja armeijan tukikohtiin ja lähteä sitten lipettiin mahdollisimman pian. Kysymys kuuluu, ovatko kansainvälisen koalition iskut kansainvälisen oikeuden oikeuttamia ja moraalisesti hyväksyttäviä.
YK:n peruskirja kieltää aseellisen voiman käytön YK-jäseniä vastaan, ellei kyseessä ole itsepuolustus välitöntä uhkaa vastaan tai turvallisuusneuvoston oikeuttama operaatio. Nyt Venäjä ja Kiina ovat kuitenkin käyttäneet veto-oikeuttaan pysyvinä jäseninä, joten turvallisuusneuvoston oikeutus on suljettu pois ainakin toistaiseksi.
Joidenkin kansainvälisen oikeuden asiantuntijoiden mukaan isku olisi oikeutettu myös, jos Syyrian oppositiokoalitio pyytäisi virallisesti apua kansainvälisestä yhteisöltä, jonka monet jäsenet ovat jo hyväksyneet sen syyrialaisten ainoaksi viralliseksi edustajaksi kansainvälisessä diplomatiassa. Johtajat ovat tavanneet koalition keskiviikkona Istanbulissa, ja näyttää siltä, että pyyntö on tullut.
Mutta tämäkin herättää monta kysymystä. Oppositio taistelee diktatuurihallitusta vastaan, mutta mitä parempaa sillä on tarjota? Egyptin esimerkki ei rohkaise millään lailla: vähemmistöjen ja naisten asema huononi entisestään. Demokratia on horjuva käsite islamissa, jos lopulta sen ytimestä löytyy teokraattinen valta: imaamin käsky on laki, hän sanelee miten äänestetään.
Kolmas vaihtoehdoista on toteuttaa Naton ns. artikla 5 (kollektiivinen puolustus) -operaatio. Tässä tapauksessa yhden NATO jäsenen turvallisuuden ollessa uhattuna (esim. Syyrian naapurimaa Turkki), voidaan isku toteuttaa NATO-operaationa.
Viime päivinä mediassa ollaan usein vedottu vuoden 1925 Geneven sopimusten kaasuprotokollaan, joka kieltää kemiallisten kaasujen käytön sotatilanteessa. Protokolla koskee kuitenkin vain valtioiden välisiä kiistoja, ei sisällissotia. Toisaalta on olemassa kansainvälisiä normeja, jotka eivät vaadi valtion ratifiointia, eli jus cogens –normit, joihin kemiallisten aseiden käytön kiellon katsotaan kuuluvan.
Kansainväliset juristit pitävätkin humanitaarista interventiota parhaimpana argumenttina suorittaa iskut. Humanitaarinen interventio oli myös perustelu, jota käytettiin Naton suorittaessa ilmaiskuja Serbian pääkaupunkiin Belgradiin Kosovon katastrofin lopettamiseksi vuonna 1999. Humanitaarinen interventio liippaa myös läheltä ns. suojeluvastuuperiaatetta (Responsibility to Protect, R2P), jonka monet kansainväliset juristit näkevät jo osana kansainvälisen oikeuden normeja. Periaatteen mukaan kansainvälisellä yhteisöllä on vastuu reagoida, kun maan hallitus ei kykene tai halua suojella kansalaisiaan.
Obaman hallinto on opiskellut tarkoin vuoden 1999 Nato-interventionsa juridisia ja moraalisia taustoja, ja on verrannut Belgradin iskuja mahdolliseen Syyria-iskuun. Belgradin iskuja on kuitenkin kritisoitu sekä niiden moraalisten että oikeudellisten puutteiden takia. Naton yrittäessä välttää sotilaskuolemia se suoritti ilmaiskut hyvin korkealta, mikä aiheutti enemmän siviilikuolemia. Lisäksi Belgradin iskujen ensivaikutuksena oli se, että Serbian joukot tiukensivat toimenpiteitään Kosovossa, ja pakolaisvirrat lisääntyivät.
Syyrialaisia pakolaisia on jo 4,5 miljoonaa, joista jo ainakin kaksi miljoonaa on paennut Syyrian ulkopuolelle. Tieto kansainvälisistä ilmaiskuista on lisännyt pakolaisvirtoja entisestään, sillä suurin osa mahdollisista kohteista sijaitsee asutusalueilla. Sodan ”normaaleina” päivinä Syyriasta on siirtynyt Libanoniin 500-1000 pakolaista. ”Punaisen viivan” ylittämisen jälkeen Libanoniin on lähtenyt n. 6000 ihmistä päivittäin.
Filosofinkoulutuksen saaneena minulla on taipumus tarkastella mahdollisesti oikeutettuja poliittisia päätöksiä myös moraalifilosofian kannalta. Tuomas Akvinolainen oli ensimmäisten joukossa kehittämässä oikeutetun sodan teoriaa Augustinuksen oppien pohjalta. Näiden kahden filosofiteologin mukaan sodan tarkoituksena saisi olla vain ja ainoastaan hyvän edistäminen ja pahan torjuminen.
Tästä kehittyi myöhemmin oikeutetun sodan teoria, jus ad bellum. Sen mukaan sota on oikeutettua tiettyjen ehtojen vallitessa: sodalla on oltava oikeutettu syy, oikeanlaiset aikomukset (ihmisoikeudet, demokratia, viattomien puolustaminen jne.), voimankäytön on oltava viimeinen keino, kykenevän auktoriteetin (esim. valtion) on toteutettava sota, voimankäytön on oltava suhteellista ja sodalla on oltava hyvät onnistumismahdollisuudet.
Syyrian tapauksessa siviilien suojelu sekä Assadin joukkojen positioiden huonontaminen ovat varmasti oikeutettuja syitä ja aikomuksia Obaman näkökulmasta. Auktoriteettiargumenttikin voisi täyttyä kansainväliseen oikeuteen nojaten. Loput ehdot eivät taida kuitenkaan täyttyä. Vaikka näyttäisi siltä, että diplomaattiset keinot ovat vähissä, kyseessä ei ole vielä pattitilanne tai viimeinen keino. Turvallisuusneuvostossa Syyria-päätöksiä vetoava Venäjähän oli avaintekijä Syyrian pakottamisessa hyväksymään kansainväliset asetarkastajat maahan. Venäjä ja Kiina voivat vielä taipua turvallisuusneuvostossa painostamaan Syyriaa, jos kansainvälinen koalitio tekee selväksi, että se ryhtyy iskuun joka tapauksessa.
Suhteellisuusehtokin tuntuisi täyttyvän, kun puhutaan Obaman hallinnon ehdottamista ”rajoitetuista” ilmaiskuista. Historia on näyttänyt, että iskujen rajoittaminen on useimmiten toiveajattelua. Irakissa kuolee yhä ihmisiä kansainvälisen koalition kymmenen vuotta sitten aloittaman aseellisen hyökkäyksen seurauksena (irakilaisia kuoli aseellisissa yhteydenotoissa yli tuhat ainoastaan heinäkuussa 2013). Iskut voivat aiheuttaa entistä pahempaa radikalisoitumista, kansainvälisen Al-Qaidan voimistumista sekä alaviittien – Assadin uskonlahkon edustajien – joukkomurhan. Eskaloituminen voi myös levittää tilanteen naapurimaihin. Israelilaisissa kodeista 60% on jo kaasunaamiot, sillä maa pelkää, että Syyrian hallitus kostaa Yhdysvalloille iskulla juutalaisvaltioon. Onko silloin kyseessä voimakkuudeltaan suhteellinen isku?
Hyvien onnistumismahdollisuuksien ehto on erittäin ongelmallinen, sillä on ensin tiedettävä, mikä voidaan mitata menestymiseksi tällaisessa tilanteessa: onko se hallituksen tuhoaminen vai opposition niskoille pääsy? Syyrialaiset pelkäävät kuitenkin enemmän kansainvälisen koalition hyökkäystä kuin itse kemiallisia aseita tai islamisteja. Avustajani palasi juuri Lähi-idän matkaltaan, ja hänen keskustelunsa syyrialaispakolaisten kanssa osoittivat, että syyrialaiset eivät tue kansainvälisiä ilmaiskuja: ”Hallitus ja oppositio tappavat jo meitä syyrialaisia; minkä takia jenkkienkin pitää alkaa pommittaa meitä?” on myös yleinen lausahdus sosiaalisessa mediassa. Voiko isku olla oikeutettu, jos paikalliset vastustavat sitä enemmän kuin valoilla olevaa sotatilannetta?
Monien mielestä Obama ajoi itsensä nurkkaan vuosi sitten, kun hän ilmoitti, että kemiallisten aseiden käyttö on hänen punainen viivansa. Mutta missä oli kansainvälisen yhteisön punainen viiva, kun Yhdysvallat salli kemiallisten aseiden käytön Irakissa? Onko kyseessä kuitenkin vain Obaman voimannäyttö Irania ja Hizbollahia kohtaan? Haluavatko Britannia ja Ranska vain osoittaa olevansa keskitason maailmanmahteja, jotka ansaitsevat paikkansa turvallisuusneuvostossa, moraalisten päätösten keskiössä. Turkin AKP-hallituskin tuntuu haluavan keskittyä ulkopolitiikkaan, sillä sen suosio on laskenut touko- ja kesäkuisten Gezi-protestien seurauksena.
Kenties näille johtajille kaikkein vaikein ja moraalisesti oikein vaihtoehto onkin olla hyökkäämättä. Perimmäisenä tarkoituksena ei välttämättä olekaan ihmishenkien, vaan kasvojen menetyksen estäminen. Juridisia ja moraalisia viivoja on vaikea piirtää kansainvälisissä suhteissa. Totuus on kuitenkin, että kaikki viivat, joita nyt ollaan piirtämässä, ovat väriltään verenpunaisia.
