Europarlamentti jää tällä viikolla kesätauolle. Kurvaamme lomille Porin SuomiAreenan eurokeskustelujen jälkeen, sitten levitän aivot lepuutus- ja lannoitusasentoon. Rentoudun melomalla, marjastamalla, maatöillä ja välttelemällä nettiä. Poliitikon kohdalla ei ole takeita, että se onnistuu: keskustelunaiheet ratkaisevat. Siksipä kesämoodini kunniaksi taustoitan päivän Hesarin mielipidekirjoitustani – siltä varalta, että saan taas klassisen kritiikin, että kirjoittaja vain kritisoi ilmastopoltiikkaa mutta ei ehdota mitään vaihtoehtoja. Allaolevassa blogissa noin kolmen vuoden takaa olen esittänyt niitä. Siksi kesän kunniaksi uusinta; olen koko lailla samaa mieltä kanssani, ja miksipä ajatella kesällä, kun sen on tehnyt talvella? Hyvää kesää!
Ilmastopolitiikka on pilkottava osiin
Kun joskus tulevaisuudessa luetaan historiankirjoitusta 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, sitä epäilemättä nimitetään ilmastohypen, jopa ilmastohulluuden, ajaksi. Tätä aikaa luonnehti poliitikkojen äkkikääntymys ilmastoaktivisteiksi ja suuret lupaukset ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuuden rajoittamisesta.
Luotiin päästökauppa, joka kasvatti sähkönhintaa ja teollisen tuotannon kustannuksia. Se oli massiivinen tulonsiirto tuottavalta teollisuudelta sähkönvalmistajlle. Se oli myös valtava satsaus byrokratiaan: mittaukseen, raportointiin, notifiointiin, rekisteröintiin, ostamiseen, myymiseen, huutokauppaamiseen.
Samaan aikaan muita ympäristöongelmia laiminlyötiin vakavasti, ja kehitysmaiden senhetkiset ongelmat unohdettiin – katse oli kauempana, tuolla jossain. Tulviinsa hukkuvista tuli tulevan tuhon symboleja, nykyinen hätä sellaisenaan ei kiinnostanut. Poptähdet ja kulttuuriväki lähtivät mukaan planeetan pelastamiseen, ja paikalliset nakkikioskit loivat oman ilmastostrategiansa. Lapset murehtivat tulevaisuutta ja näkivät painajaisia. Ihmiset alkoivat mitata toinen toistensa hiilijalanjälkiä, siitä kehittyi uusi moralismin laji. Jos mitään asiaa maailmassa halusi edesauttaa, se piti kääriä pakettiin nimeltä ilmastonmuutos. Muuten se ei ollut edes kiinnostavaa. Ilmastonmuutoksesta tuli Ilmastonmuutos isolla i:llä, osa viihdekulttuuria. Vallitsi suunnaton usko, että ihminen voi todellakin palauttaa ilmaston raiteilleen.
Tosin ei tiedetty, missä on se piste, jossa voitaisiin todeta, että ongelma on selätetty ja voimme huokaista syvään. Itse asiassa kukaan ei tiennyt. Sellaista ei oltu edes määritelty. Kyseessä oli wicked problem, ilkeä ongelma.
Olen tainnut jo tehdä selväksi, että 11 (nyt 14) vuotta ilmastopolitiikkaa tehneenä en enää usko sen enempää tavoitteenasetteluun kuin keinohin. Mitä sitten pitää tehdä?
Lopetetaan puheet ilmastonmuutoksen “pysäyttämisestä”. Ilmasto on muuttunut aina ja muuttuu vastakin. Olemme erehtyneet tekemään keinosta päämäärän. Oikeampaa olisi varmistaa, että maailman kasvavan väestön tarpeet tyydytetään riittävällä ja ympäristön kannalta kestävällä tavalla. Yhteiskunnistamme pitää tehdä riittävän varautuneita kestämään ne vaarat ja riskit, jotka ilmaston ääri-ilmiöistä joka tapauksessa tulevat. Ovatko riskit luontaisia vai ihmisen aiheuttamia, se ei ole ensisijaista.
Ensimmäinen askel on pilkkoa ongelma osiin. Ilmastoa pakottavat pitkän aikavälin ja lyhyen aikavälin vaikuttajat, ja näiden hallitsemisessa tarvitaan eri strategiaa. Lyhytaikaisia vaikuttajia ovat musta noki, aerosolit, metaani ja ilmakehän otsoni, ja ne toimivat hyvin eri tavalla kuin pitkäaikaiset vaikuttajat, kuten hiilidioksidi, hiilivedyt tai typen oksidit.
Pannaan siis musta hiili eli noki kuriin, se palamisjäte, joka sulattaa jäätiköitä kuin tuhka lumea. Lyhyen aikavälin lämmittäjistä musta hiili on merkittävin; se lämmittää ilmakehää sekä paikallisesti että globaalisti. Samalla se on myös kansanterveysriski, joka tappaa vuosittain miljoonia hengitystiesairauksiin ja sydän- ja verisuonitauteihin. Vähennys maksaisi itsensä takaisin terveyshyötyjen muodossa. On outoa, että mustan hiilen eli noen vähentäminen on päässyt niin vaivoin ilmastopolitiikan agendalle, vaikka sen eliminoiminen olisi huomattavasti helpompaa ja halvempaa kuin hiilidioksidin. Olen pohtinut, onko se liiankin helppo ja tekninen ratkaisu niile, jotka halusivat ilmastonmuutoksen ehkäisystä uuden uskonnon.
Mustan hiilen lämmittävän vaikutuksen tietäen on muuten todella outoa, että ilmastonmuutosta mainostetaan yhä torjuttavan tehokkaasti voimakkaalla puunpoltolla. Sehän lisää ilman nokihiukkasia merkittävästi. Jos näin toimimalla vielä lisätään hakkuiden kokonaismäärää ja pienennetään metsäalaa, tilannetta pahennetaan entisestään.
Lisätään mieluummin metsiä. Tarvitaan erillinen metsiensuojelua koskeva kansainvälinen sopimus, joka tunnustaa metsien itseisarvon.Ne ovat ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta merkittäviä, ei vain hiilinieluna vaan biodiversiteetin turvaajan sekä kestävän biotalouden resurssina.
Lisätään adaptaatiota. Kaikki yhteiskunnat ovat ainakin jossain määrin varautuneet huonosti ilmastoon. Siksi on kehitettävä teknologioita, instituutioita ja käytäntöjä, joilla riskejä pyritään minimoimaan, säänkestävästä yhdyskuntarakentamisesta varhaisiin varoitusjärjestelmiin. Nämä ovat tarpeellisia joka tapauksessa, oli sitten kyse ihmisen aiheuttamista tai luonnollisista katastrofeista.
Huomataan köyhät nyt. Köyhyysongelmaan tulee puuttua suoraan: ei ole mitään syytä, että maailman skandaalimaiset 2 miljardia köyhää pitäisi pitää ilmastosopimuksen panttivankeina odottamassa apua joskus tulevaisuudessa. Pysytään siis 0,7 % kehitysyhteistyömäärärahavoitteessa. Emme tarvitse uusia kehitysmaarahoitusmuotoja, kunhan pidämme kiinni vanhoistakin sopimuksista 40 vuoden takaa. Tällä hetkellä vain puolet tästä tavoitteesta ohjautuu kehitystyöhön.
Käytetään Montrealin protokollan onnistumista hyväksi. Montrealin pöytäkirjalla saatiin freonipäästöt menestyksellisesti kuriin, ja otsonikerrosta uhkaava ohentuminen pysähtyi. Muutama ilmastoa lämmittävä voimakas teollinen kaasu voitaisiin laittaa samanlaisen käytännön piiriin, yrittämättä samaa kuitenkaan hiilidioksidin kohdalla.
Hiilidioksidi ei ole teollisen tuotannon sivutuote vaan kaikkeen elämiseen liittyvä peruselementti, ja sen kontrollointi on kaikkein haastavinta. Siksi tulisi pikemminkin aloittaa siitä, missä tulosta syntyy helpoimmin. Hiilidioksidi muodostaa vain noin puolet ihmisen aiheuttamasta ilmastopakotteesta, ja paitsi että näitä päästöjä on kaikken vaikeinta laittaa kuriin, ne tuovat helpotusta vasta pitkällä aikavälillä. On jossain määrin perverssiä, että ilmastopolitiikka on ottanut asiakseen keskittyä asian vaikeimpaan eikä sen helpoimpaan puoleen. Se panee pohtimaan ovatko syyt ideologiset.
Energiantuotannon ja teollisen tuotannon dekarbonisointi on kyllä viisasta, mutta se edellyttää voimakkaita teknologiainvestointeja. Niihin kannustamiseen kallis päästökauppa ei ole tehokkain ratkaisu, vaan tilalla voisi olla pikemminkin maltillinen hiilivero. (Tässä asiassa myönnän nykyään epäröiväni. Ehkä päästökauppa ansaitsee tilaisuuden näyttää tehonsa ennen kuin hiiliveroon turvauduttaisiin. Se edellyttäisi, että päästökauppaa häiritsevää päällekkäistä lainsäädäntöä poistettaisiin.)
Ajatus ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta lumosi aikamme päättäjät. Uskoimme, että ilmaston stabiloiminen olisi mahdollista, kunhan vain valtaa keskitetään tarpeeksi. Brittiläinen ilmastonmuutoksen professori Mike Hulme, joka on listannut edelläolevia näkökohtia, sanoo että tarvitsemme ilmastohybriksen tilalle nöyryyden teknologiaa. Pikemminkin pieniä askelia, viisaita tekoja ja vähäisempää dramatiikkaa kuin yritystä hakea megaratkaisua megaongelmaan.
