Politiikka on yksi inhimillisen toiminnan kummallisimpia mysteerejä. En ole koskaan ymmärtänyt, mistä ja kenen luota käydään hakemassa yksinoikeudet olla jonkin hyvän asialla. Miksi esimerkiksi vihreä on ilmaston asialla ja miksi minä en? Faktoista se ei ainakaan voi johtua, jos katsotaan vihreän politiikan ideoiman Kioton pöytäkirjan tuloksia.
Päästöt ovat kasvaneet absoluuttisesti. Tällä hetkellä globaali päästötaso on yli 50 prosenttia korkeammalla kuin Kioton ilmastosopimuksen viitevuonna 1990.
Päästöt ovat kasvaneet myös suhteellisesti. Nyt tuotetaan yhä likaisemmin. Päästöjen nopea kasvu kehitysmaissa on katkaissut sen luontaisen dekarbonisoitumiskehityksen, joka tekniikan edistyessä automaattisesti tapahtui: päästöjä syntyi yhä vähemmän BKT-yksikköä kohden, tehtiin enemmän vähemmällä, puhtaammin, pienemmin päästöin. Nyt ei niin enää ole.
Yhdeksänkymmentä prosenttia päästöjen kasvusta tapahtuu näet kehitysmaissa, jotka ilmastosopimus ehti totuttaa ajatteluun, etteivät päästörajoitukset koske niitä. Myös Intia ja Kiina ovat pitäneet tästä ajatuksesta kiinni tähän päivään saakka. Niinpä Kiina on kasvanut maailman suurimmaksi päästäjäksi, jonka päästöt henkeä kohden (7,2 CO2tn/capita) lähestyvät jo EU:n keskiarvoa (7,5 CO2tn/capita) – silti se pitää kiinni asemastaan kehitysmaana, kun ilmastopolitiikasta on kyse.
Lisää huonoja uutisia. Kalliista uurastuksista, uhrauksista ja päästökaupasta huolimatta myös EU on kasvattanut päästöjään. Ongelma on siinä, että Kioton pöytäkirja on mitannut väärää asiaa: tuotannon eikä kulutuksen päästöjä.
Ilmastosopimus, joka nostaa tikunnokkaan tuotannon, on erityisen kohtuuton, kun tuotanto tapahtuu mahdollisimman vähäpäätöisesti, kuten Suomessa tai Euroopassa. Kulutus, jonka pitäisi olla ratkaisevaa ja ohjauskeinona mielekäs, jää käytännössä vaille huomiota. Kuluttajahan se on viime kädessä on saastuttaja, ei tuottaja.
Niinpä valitettava totuus on, että ilmastoponnistelumme ovat valuneet tavallaan hukkaan. Olemme vähentäneet tuotannon päästöjä asianmukaisesti. Mutta jos katsotaan kokonaispäästöjä ottamalla EU:hun tuleva tuonti mukaan, olemme kasvattaneet päästöjämme. Toisin sanoen saavutuksemme perustuvat päästöjen ulkoistamiseen, mutta myös työpaikkojen ulkoistamiseen.
Tässä tilanteessa odotetaan silti päätöksiä vuoden 2020 jälkeisestä strategiasta. Ennen kuin niitä tehdään, olisi syytä tiedostaa mikä kaikki on muuttunut siitä kun nykyisiä 2020-tavoitteita lyötiin lukkoon vuonna 2007.
Silloin elettiin ilmastohypen huippuvuotta, jolloin maailma oli vasta ilmastosäikähtänyt. Stern teki raporttinsa ja Gore sai Nobelinsa. Talous kasvoi, eikä pitkäaikaisesta lamasta tiedetty vielä mitään. Toisin kuin nyt, kuviteltiin, että globaali sopimus syntyisi pian, viimeistään Kööpenhaminan kokouksessa vuonna 2009. Ilmastonmuutos oli politiikan keskeisin kysymys, nyt sen paikan on valloittanut talouskriisi. Öljyn ja kaasun uskottiin loppuvan, nyt liuskekaasuvallankumous on muuttanut tilanteen täysin ja avannut kohtuuhintaisen energian näkymät muualla. Jäsenmaat satsasivat innokkaasti uusiutuvaan energiaan; nyt realiteetit ovat tulossa vastaan, ja kalliisiin tukijärjestelmiin ei enää yksinkertaisesti ole varaa. Ennen kaikkea: silloin moni vielä uskoi, että yksipuolinen ilmastopolitiikka tuottaisi tuloksia. Nyt tiedetään ettei niin ole.
EU:n kannalta tilanne on synkkä, vaikka nimitämmekin tilannetta ilmastojohtajuudeksi. Otimme Kioton pöytäkirjan tosissamme ja lähdimme päästöjen vähentämistalkoisiin, jopa reilusti alle Kiotossa sovitun tavoitteen. Se tehtiin siinä uskossa, että muut seuraavat perässä. Mutta niin ei ole tapahtunut; Kioton pöytäkirjan jatkokausi kutistui EU:n ja neljän maan yhteishankkeeksi, joka kattaa alle 14 % globaaleista päästöistä. Isot päästäjät ilmoittivat, ettei Kioto-lähestymistapa kiinnosta. EU:n osuus on 11 %, ja vuonna 2030 sen arvioidaan olevan 4 prosenttia. EU:n johtajat ovat edelleen vaatimassa, että tuo pitäisi kutistaa noin nollaan vuoteen 2050 ilmaston pelastamiseksi.
Minua ei yllätä, että isot päästäjät ovat hylänneet Kioto-lähestymistavan ja sen virheelliset taustaoletukset aikoja sitten. Päästökattojen asettamisen politiikka on ymmärretty tehottomaksi maailmassa, jossa päästöjen vähentäminen yhtäällä voi muuttua päästöjen suuremmaksi kasvuksi toisaalla.
Kun juuri nyt EU:ssa vaaditaan uusia yksipuolisia sitoumuksia vuodelle 2030 asti, paras mahdollinen ilmastoteko olisi tunnustaa tosiasiat. Tämä strategia ei toiminut. Miksi pitäisimme siitä kiinni? Itse pelkään, että tulevan ilmastosovun suurin este on poliittisesti ylpeä EU, joka ei suostu astumaan ilmastojohtajan pallilta realiteettien maailmaan.
Väestön lisääntyminen rajoituksetta aiheuttaa ns. ilmastoon liittyviä ongelmia, niiden olematta ilmastonmuutoksen aiheuttamia. Näkyvimmät ongelmat liittyvät maapallon makeanveden vähenemiseen, jossa väestön lisäys ei lisää sateisuutta. Etiopian vesivoiman patohankkeet kuivattavat Sinisen Niilin vuosiksi, ja Egyptin vesipula kärjistyy, ennusteissa jopa katastrofaalinen vesipula 2025. Ilmakehän rikin väheneminen taas kärjistää säteilyn lisääntymistä pintaan, josta seuraa manneralueille matalapaineisia alueita, joka taas haihduttaa lopunkin kosteuden pinnasta, ja totta kai se lisää myös lämpötilaa, haihtuminen sitoo lämpöä. Golfvirran lämpötila on alentunut, viitaten rajusti vähentyneen matalapainetoiminnan seurauksena, joka on nostanut pohjoisen Euroopan talvien lämpötiloja. Suurin ilmastollinen ongelma syntyy siinä, että itäiset korkeapaineet muodostavat kesäisin korkeita lämpöjä ja talvisin hyisiä siperialaisia säitä. Samaan aikaan energiaa yritetään vääntää uusiutuvien suuntaan, ja sille. No saipa taas vähän purkaa näitä ilmastopaineita:) Onnea ja menestystä vaaleissa!