Äänestin raportin puolesta, sillä olen tyytyväinen, että EU ymmärtää vihdoin nuorison merkityksen. On järkyttävää, miten kriisin myötä leikkaukseen lähtivät useimmissa jäsenmaissa koulutukseen ja elinikäiseen oppimiseen liittyvät ohjelmat. Ne ovat mielestäni nimenomaan ne ohjelmat, jotka olisivat tarvinneet lisärahoitusta. Nuorten köyhyys ja syrjäytyminen häiritsevät yhteiskuntarauhaa. Terveet uudet sukupolvet ovat terveiden yhteiskuntien mittapuu. Siksi EU:n rooli on elintärkeä, mutta todellinen vastuu on jäsenmailla.
Päätöslauselmassa mainitut harjoittelun laatupuitteet ovat erityisen tärkeät. Jo talouskriisiä ennen alkoi kulttuuri, jossa nuoret voidaan pitää vuosikausia harjoittelukierteessä; ns. ”hyvien” työnantajien, eli kansainvälisten organisaatioiden tai yritysten ei yksinkertaisesti ”tarvitse” maksaa, sillä nuoret ottavat työpaikat vastaan joka tapauksessa. Tässä ei ole järkeä: me maksamme myöhemmin palkattomien harjoitteluiden hinnan syrjäytyneiden ja työttömien nuorten muodossa. Nuorten syrjäytyminen on aiheuttanut vuonna 2011 jo 153 miljardin euron kustannukset; tämä vastaa 1,2 prosenttia EU:n BKT:sta.
Olen hiukan skeptinen Erasmus kaikille -uudistusten suhteen. Meidän on varottava, ettemme näe nuorisoa ainoastaan kasvua edistävänä työvoimaryppäänä. Nuorten henkinen ja fyysinen terveys on tärkeää. Koulutuskin, ei pelkästään työelämän taidot, voi olla itseisarvo. Sitä paitsi, vaikka ikäsyrjintä onkin jokapäiväinen ongelma, nuoret osaavat useimmiten nykypäivän työelämän taidot paremmin kuin me, jotka olemme hankkineet koulutuksemme 1980−1990-luvulla
