Dohan ilmastokokous päättyi viime viikolla, ja sieltä saatiin aikaan Kioto 2. Se on sopimus, jonka tarkoitus on jatkaa kansainvälistä ilmastopolitiikkaa, kun Kioton pöytäkirja umpeutuu vuodenvaihteessa.
Kun Kioton pöytäkirja astui voimaan yli seitsemän vuotta sitten 16. helmikuuta 2005, jotkut ihmettelivät julkisuuteen antamaani räväkkää kommenttia. Väittelimme voimaanastumispäivänä Satu Hassin kanssa ja arvioin aamutelevision studiossa, että Kioto on virhe, vahingollinen sopimus.
En vielä ollenkaan aavistanut, miten oikeassa olin.
Kun sopimuskausi (2008-2012) on nyt käyty läpi, voidaan sanoa että Kioton pöytäkirja oli katastrofi. Sen aikana hiilidioksidipäästöt ovat lähteneet räjähdysmäiseen kasvuun. Suurin osa kasvusta on tapahtunut kehitysmaissa, joita päästörajoitukset eivät koske. Mutta kyse ei ole vain niistä, ne vielä ymmärtää. Ongelma on, että nekin maat, jotka kalliilla toimillaan vähensivät päästöjään, lisäsivät niitä käytännössä. Eurooppa on hyvä esimerkki. Me olemme kyllä vähentäneet päästöjämme, jos katsotaan tuotannon lukuja. Kokonaispäästöjämme olemme kuitenkin vain kasvattaneet siirtämällä ne kehitysmaihin. Se käy ilmi, kun tarkastellaan kansainvälisen kaupan tilastoja.
Viime vuosina monet tutkijat ovatkin kiinnittäneet huomiota siihen epäkohtaan, että ilmastopolitiikan kohteena ja onnistumisen mittarina ovat tuotannon, ei kulutuksen päästöt. Jos kulutuksen päästöt otetaan huomioon, EU:n suoritus on negatiivinen. Tuontitavaroiden kasvun lisäyksestä tulevat päästöt kumoavat Kioto-saavutukset. Päästöjen siirtäminen ei ole päästöjen vähentämistä.
Tämä tarkoittaa, että päästöjen vähennys meillä on ollut itsepetosta. Eurooppa on ulkoistanut tuotantoaan. Se voi kehua päästövähennyksillään vain, jos se unohtaa, että tavarat valmistetaan yhä enemmän muualla. Mutta mitä järkeä siinä on? Eurooppalainen teollisuus on ollut maailman puhtainta ja vähäpäästöisintä. Miksi juuri se piti ajaa ahtaalle? Nyt kun juuri se teollisuus on saanut ilmastopolitiikasta lisäkustannuksen ja satojatuhansia työpaikkoja on sen vuoksi menetetty muualle, mikään ei ole paremmin.
Ennen Dohan ilmastokokousta tein europarlamentin päätöslauselmaan lisäyksen, jossa muistutin että Kioto 2 kattaa ainoastaan noin 15 prosenttia globaaleista päästöistä, jonka vuoksi EU:n olisi tehostettava yrityksiään tuoda kaikki isoimmat päästäjät yhteisten ilmastotoimien piiriin. Vihreät ja ympäristöjärjestöt vastustivat tuolloin muutosesitystäni, mitä ihmettelen suuresti.
Paitsi, että Kioto-malli on tehoton, suurin harmi tällä hetkellä on, että se lukkiuttaa osapuolet tähän yhteen ja samaan sopimuskehikkoon vuosikausiksi. Mikä tahansa firma olisi todennut jo aikoja sitten että strategia on väärä, tästä seuraa vain vahinkoa, vaihdetaan suunnitelmaa. Vain poliitikotko voivat olla näin ylpeitä, että heistä ei ole myöntämään: me teimme virheen, miksi emme korjaisi sitä?
Mitä Dohassa siis saatiin aikaan? Saatiin sopimus KP 2, jossa EU-maiden mukana päästöjään vähentämässä ovat EU, Australia, Ukraina, Sveitsi ja Norja. Ne kattavat alle 15 prosenttia globaaleista päästöistä. Sitten mukana on yli sata kehitysmaata, joita päästörajat eivät edelleenkään koske ja jotka odottavat muilta rahaa. Isot päästäjät ovat ulkopuolella, ja viime vuonna esimerkiksi Kanada ilmoitti, miksei se lähde jatkoon: ”Jos Kioto on jotakin, se on este tehokkaalle ilmastopolitiikalle”, perusteli maan ympäristöministeri. Seuraavaa sopimusta odotetaan vuonna 2015, ja sen pitäisi astua voimaan 2020. Voin kertoa jo nyt, ettei sitä tule, etenkään jos sitä yritetään Kioton pohjalle.
Mutta EU jatkaa itsepetostaan. Se rakastaa tarinaansa, jonka mukaan se on ilmastopolitiikan edelläkävijä ja suunnannäyttäjä. Ylpeydestä maksetaan kovaa hintaa, ja maksumiehinä ovat EU:n kansalaiset.
