Olin tiistaina ja keskiviikkona keskustelemassa Porissa Suomi-Areenalla. Ensimmäinen aihe liittyi biotalouteen, otsikkona Kasvaako Suomen menestys puussa, järjestäjänä UPM. Keskiviikkona puolestaan kysyttiin luterilaisen kirkon paneelissa, milloin maailmasta tuli synnitön. Menen ensin biotalouskeskustelun yhteydessä esittämiini teemoihin, palaan myöhemmin syntitalouteen.
Kaikki tietävät että Suomi elää puusta, mutta tietomme kaipaa päivitystä. Kyse ei ole vain sellunkeitosta: olemme tietämättämme arvokemikaalien suurvalta. Biotalouden kehittäminen ansaitsisi tulla seuraavan hallitusohjelman avainohjelmaksi ja hyvinkin presidentillisen työrhmän aiheeksi, etenkin kun nykyinen presidenttimme Niinistö on jo useita vuosia puhunut metsien keskeisestä merkityksestä.
Miksi on puhuttava metsistä biotaloudessa?
Biopolttoaineiden kohdalla on jo todettu vuotuisten viljelykasvien kestävyys ongelmalliseksi. Viljelykasvien vaihtoehto on metsät. Suomella on mahdollisuudet olla biotalouden suurvalta – tai ainakin rakentaa hyvää kestävää talouskasvua ja työllisyyttä. Puussa on rajaton mahdollisuus tunnettujen kemikaalien ja raaka-aineiden korvaamiseen ja monen uuden kemikaalin tuottamiseen, ennen muuta arvokkaiden lääke- ja ruoka-aineiden valmistamiseen. Vanilliini, xylitol ja benecol ovat hyvin tunnettuja; nyt suomalaistutkimuksessa selvitettään puuperäisten lääkeaineiden mahdollisuuksia mm. diabeteksen parantamiseen.
Puussa kuitua on alle puolet – ja vain kuitu tarvitaan paperiin. Muu osa on mahdollista erottaa biojalostamossa korkean jalostusarvon kemikaaleiksi: Maailman paperintuotanto on n 350 miljoonaa tonnia vuodessa, kun taas fossiilisiin raaka-aineisiin pohjautuva kemikaalien tuotanto on n 175 miljoonaa tonnia vuodessa. Tämä tarkoittaa, karkeasti, että maailman metsäteollisuus pystyisi nykyisillä tuotantomäärillään hyvin tuottamaan kaiken kemikaalitarpeen ja enemmänkin. Paperi on jo nyt maailman suurin ”non-food” biotuote, mutta metsästä on paljon muuhunkin kuin paperiin.
Miksi juuri Suomi biotaloudessa?
Suomessa tuotetaan vuodessa noin 12 miljoonaa tonnia paperia. Se tarkoittaa, että reilusti saman verran puun muita osia kuin kuitua on käytettävissä korkean jalostusarvon kemikaaleihin ja raaka-aineisiin. Tällä hetkellä yli neljännes Euroopan sellupuusta on Suomesta; olemme tietämättämme arvokemikaalien suurvalta. Suomessa on jo olemassa – pitkälti metsäteollisuuden rakentamana – monipuolinen ja toimiva logistiikka puun mobilisoimiseksi ja kestävää kehitystä kunnioittava talousmetsäkulttuuri. Suomella on myös laaja osaaminen muutoksen tukena.
Puuta ei saa tuhlata
Suoraan poltettavaksi puu on liian arvokasta: kun sen kerran on polttanut,se on hävinnyt ikiajoiksi. Energiaongelmaan siitä ei ole ratkaisua, eikä nykyisellä energiankulutuksella puuvarat siihen riittäisikään. Kaskadikäytössä – valmistamalla ensin puutuote- ja paperiteollisuuden, bio-kemikaalien ja elintarvikkeiden raaka-aineet ja kierrättämällä näitä niin pitkään kuin mahdollista – siitä liikenee vielä energiaakin, kun ensin on hyödynnetty eri materiaalien ja tuotteiden tarjoamat mahdollisuudet mahdollisimman monen elinkaaren ajan. Näin pystytään maksimoimaan yhteiskunnallinen hyöty, tuottavuus ja työllisyys.
Energiaongelman keskeiset kysymykset – kulutuksen vähentäminen ja vähäpäästöisten tuotantomuotojen kehittäminen – on ratkaistava erikseen.
EU ja biotalous
Eurooppa tuo tällä hetkellä kuusi kertaa enemmän raaka-aineita ja puolijalosteita kuin se vie: maanosana olemme syvästi riippuvaisia muiden maanosien resursseista. Sama riippuvuus koskee tietenkin myös energiaa. Maailman kehitys – väestön kasvu Euroopan ulkopuolella, talouden voimakas kasvu Euroopan ulkopuolella ja kulutuksen lisääntyminen – merkitsee Euroopan painoarvon ja kilpailukyvyn hiutumista. Biotalous tarjoaisi ainutlaatuisen mahdollisuuden käsitellä systeemisesti ja kattavasti toisiinsa liittyviä yhteiskunnallisia haasteita, kuten elintarvikehuolto, luonnonvarojen niukkuus, riippuvuus fossiilisita polttoaineista ja ilmastonmuutos, ja samalla saada aikaan kestävää talouskasvua.
Alkuvuodesta komissio julkaisi tiedonannon biotaloudesta, ja Suomen kannalta paperi on lupaava: EU on oivaltanut biotalouden mahdollisuudet ja EU-politiikan reivaustarpeen. EU ei kuitenkaan tule meitä lusikalla ruokkimaan, itse se biotalous on pystyyn pantava. Voimme kuitenkin odottaa komission tiedonannon pohjalta, että EU ei tule laittamaan kapuloita rattaisiin. Jos hyvin käy, voidaan odottaa tutkimuspanoksia muutosvaiheen käynnistämiseen.
Suuri haaste Suomessa olisi potkia kumoon sektoreiden raja-aidat: ruokateollisuus, lääketeollisuus ja metsäteollisuus on saatava yhdistämään voimavaransa uudeksi bio-teollisuudeksi ja toimimaan yhdessä. Seuraavaa hallitusohjelmaa varten tarvitaan työryhmä pohtimaan sitä, miten nämä keskenään kilpailevat sektorit saataisiin ymmärtämään, että yhdessä ne kaikki voivat voittaa enemmän.
