Arvoisa puhemies, pidän tervetulleena sitä, että Euroopan parlamentti ottaa jälleen voimakkaasti kantaa Syyrian tilanteeseen, ja siksi äänestin tämän päätöslauselman puolesta.
Arabikeväänä tunnettu tapahtumasarja on osoittanut, että arabimaiden väestö ei todellisuudessa tue tilannetta, jossa johtajilla ei ole demokraattista mandaattia. Lännessä vallinnut kylmän sodan aikainen ajattelutapa, jossa diktaattoreita siedettiin ellei jopa suosittu, mikäli se vain sopi oman leirin poliittisiin tarkoitusperiin, oli niin syvälle juurtunut, että tapahtumien nopeus tuli reaalipolitiikkaan tottuneille länsimaille yllätyksenä. Mikäli Muammar Gaddafi olisi onnistunut kukistamaan Libyan orastaneen vallankumouksen alkuunsa, olisi väistämättä seurannut laajamittaisia ja perinpohjaisia siviiliväestöön kohdistuvia kostotoimia. On olemassa todellinen vaara, että vastaava toteutuu Syyriassa, mikäli ulkopuolinen painostus hellittää ja tämänhetkiset vallanpitäjät saavat jälleen vakiinnutettua asemansa.
Ikävä kyllä historiallisesta näkökulmasta pelkät taloudelliset pakotteet ovat toimineet moderneina aikoina vain kourallisessa tapauksia, ja ne ovat laajamittaisina kohdistuneet pääsääntöisesti siihen väestönosaan, jonka etuja niillä yritetään ajaa. On siis varauduttava siihen mahdollisuuteen, että sotilaallinen interventio on väistämätön. Turkkihan on jo luonut yksipuolisilla toimillaan rajansa tuntumaan turvavyöhykkeen, minkä kansainvälinen yhteisö on vähintään implisiittisesti hyväksynyt.
Libyan väestön pelastanut YK: turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1973 oli käänteentekevä. Siinä Eurooppa otti pitkästä aikaa maailmanpolitiikassa todellisen aloitteen. Mikäli Syyrian kriisiin ei löydy rauhanomaista ratkaisua, tulee varautua siihen, että vastaavalle aloitekyvylle löytyy jälleen tarvetta.
