Angela Merkel ja Nicolas Sarkozy esittivät alkuviikosta reseptejään euroalueen talouskriisiin. Tarvittaisiin uusi hallintoelin, Euroopan taloushallinto, jota johtaisi Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuy. Tarvittaisiin yhteinen rahoitusmarkkinavero. Lisäksi komissiolta odotetaan syksyllä joitakin muita rajuja toimenpiteitä, kuten eurobondeja. Näillä eväin taltutettaisiin talouskriisiä.
Ja on tietenkin totta, että omat hankaluutensa piilee siinä, että jäsenmaiden finanssipolitiikkaa ja rahapolitiikkaa tehdään eri paikoissa. Kun liityimme euroon, valtio menetti otteensa rahapolitiikkaan Euroopan keskuspankille, ja meille jäi vain finanssipolitiikka. Jotkut ovat kutsuneet tätä euron valuviaksi. Nämä jotkut tuskin ehdottavat, että rahapolitiikka palautettaisiin valtioille; pikemminkin niin, että talouspolitiikkakin siirrettäisiin Unionille.
Eurosta irrottautuminen olisi vaikeaa. Munista saa munakasta, mutta munakkaasta on vaikeaa tehdä munia, kuvasi tilannetta Nordean tutkimusjohtaja Roger Wessman. Seuraisi koko joukko hankalia käytännön kysymyksiä setelien vaihdosta kaupallisten sopimusten ja lainojen kohtaloon: mille valuutalle, millaisin ehdoin.
Mutta pitääkö tosiaan valtaa antaa lisää Brysseliin? Sen lisäksi, että olemme valuttaneet sitä sinne tosiasiallisesti koko ajan?
En usko, että pitää. Samana aamuna, kun radion Ykkösaamussa keskusteltiin EU:n talouskriisistä ja komission ehdotuksia ennakoitiin, kuultiin uutiset myös USA:n velkakaton nostamisesta.
Eikö jotakin pitäisi kertoa se, että maa, jolla kaikki politiikka on yksissä käsissä, kärvistelee vaikeuksissa sekin? Vallan keskittäminen yhteen paikkaan ei auta, ellei siellä tehdä oikeita tekoja.
Ongelma on, että olemme joukolla pettäneet itseämme kauan. Finanssikriisiin on globaalisti vastattu tekemällä rahasta halpaa ja painamalla sitä vain lisää. Sitähän lopulta tarkoittaa se, että maiden velat suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat kasvaneet huimasti ja hinnat ovat räjähtäneet; rahasta tuli löysää.
Jos jatkamme samalla menolla lainaillen ja takaillen toisillemme, siirtelemällä velkoja erilaisten vipujen taakse piiloon, hoidamme vain oireita ja lykkäämme ongelmia eteenpäin. Karu opetus näet olisi: suu säkkiä myöten. Mikään muu ei tervehdytä taloutta ja palauta markkinoiden luottamusta. Pelastuspaketeilla ongelmia siirretään, ei niinkään pelasteta valtiota sellaiseen kuntoon, jossa se selviäisi markkinoilla omin voimin.
Entinen pääministerimme ehdottaa nyt Kreikan ulosmenoa eurosta. Itse ehdotin sitä jo yli vuosi sitten. Vainko oppositiossa saa lausua hankalia totuuksia? Mistä se kertoo?
Läntinen maailma loi hyvinvointivaltion. Ajatus on kaunis ja kristillinen: pidetään heikoista huoli, suojellaan elämän hentoa alkua ja haurasta loppua. Kannetaan niitä, jotka eivät pysty kulkemaan itse. Tehdään se yhdessä. Tämä hieno visio ulkoistettiin yhteiskunnalle.
Mutta unelma vaatii myös toteuttajansa. Se ei kestä, jos taustalle tulevat toisenlaiset arvot ja pelisäännöt. Hyvinvointivaltion taustalla oleva kristillinen arvomaailma nojasi siihen, että ahkeruus kannattaa ja työ palkitaan. Laiskottelua ja keinottelua ei palkita eikä siunata.
