Euroopan talouskriisi on ollut akateemikkojen ja poliitikkojen suurennuslasin alla, ja vaikka ulospäin on pyritty näyttämään yhtä rintamaa, on pinnan alla kuplinut koko ajan. Viime aikoina on enenevässä määrin esitetty velkajärjestelyihin viittaavia näkemyksiä, jotka torjuttiin vielä puoli vuotta sitten täysin mahdottomina. Yhä useampi on kallistumassa sille linjalle, että järjestelyt ovat välttämättömiä. Debatti on siirtynyt kyllä vai ei -akselilta siihen, ovatko järjestelyt pienempi paha ennemmin vai myöhemmin.
Kriisimaiden kestämätön poliittinen kulttuuri sekä itsesääntelykyvyn puute ovat johtaneet vastuuttomaan taloudenpitoon sekä krooniseen budjettialijäämään. Korjaustoimet tulevat olemaan kivuliaita, ja taakan oikeudenmukainen jakaminen lankeaa poliitikkojen vastuulle. Oikeudenmukaisuudella tarkoitan, että viime vuosikymmenen kuplasta hyötyneet kärsisivät samassa suhteessa sen puhkeamisesta. Velaksi ja petoksilla hankittu elintaso ei ole todellinen eikä se saa muiden kustannuksella sellaiseksi muuttua.
Yhtenäisyydestä ja solidaarisuudesta puhuttaessa on hyvä pitää mielessä EU:n perussopimuksissa mainittavan eksplisiittisesti, etteivät jäsenvaltiot ole vastuussa toistensa veloista. Tämä mietintö sisältää elementtejä, jotka uhkaavat olla ristiriidassa kyseisten sopimuskohtien kanssa. Unionin liikkeelle laskemat velkakirjat olisivat yhteisvastuullisia, mikä paitsi mahdollistaisi EU-tason yli varojen elämisen myös laimentaisi poliittisen vastuun velkaantumisesta jäsenvaltioiden hallitusten ja kansalaisten ulottumattomiin. En pidä taloudellisen yhteisvastuun lisäämistä toivottavana ennen kuin ylivoimainen enemmistö EU-poliitikoista ymmärtää, ettei pidemmällä aikavälillä ole mahdollista syödä enemmän kuin tienaa.
