Pöyhkeyden ruumiinavaus (Nykypäivä)

31.3.2011

Europarlamentissa heiluvat pallit. The Sunday Times-lehti, jonka
toimittajat olivat esiintyneet lobbareina, oli ottanut yhteyttä
kuuteenkymmeneen parlamentaarikkoon, joille oli tarjottu rahallista
korvausta lainsäädännöllisten muutosesitysten tekemistä vastaan. Muutama
kollega meni ansaan. Kolme ensimmäistä julkistettiin viime viikolla,
pari lisää saatiin tällä viikolla ja ilmeisesti vieläkin kymmenkunta
roikkuu löysässä hirressä.

Tapahtumat ovat heittäneet vakavan varjon parlamentin ylle. Ensimmäiset
julkistetut olivat kokeneita poliitikkoja ja entisiä ministereitä.
Youtubessa on julkaistu kiinnijääneiden haastatteluja siinä vaiheessa,
kun nämä luulivat neuvottelevansa lobbareiden kanssa
lainsäädäntöesityksistä.

Videot ovat olleet paikka paikoin pöyhkeää, röyhkeää katsottavaa. Jäin
miettimään, miten voi poliitikko tulla niin sokeaksi, ettei tunnista
olevansa vaarallisella tiellä. Mitä meille täällä talossa tapahtuu?
Miten se kuuluisa neste nousee päähän?

Mutta oikeastaan, mitenkä ei? Europarlamentti on paikka, jossa meppi on
ehdoton tähti. Vaikka meitä on 736, ei se estä mitään. Muuta
henkilökuntaa riittää silti alleviivaamaan sitä.

Autokuskit tuovat ja hakevat meitä. Astelemme talon mattoa pitkin, jota
muut eivät saa kulkea. Frakkeihin pukeutuneet käätykaulaiset
vahtimestarit kumartavat, kun astumme saliin.

Illallis- ja lounaskutsuja riittää: käytännössä mistään, mitä syö tajuo, ei tarvitse maksaa. Ei matkustamisestakaan: kuka edes jaksaa
reissata enempää kuin mitä työ tarjoaa?

Mepit tulevat ja menevät miten tahtovat, oma aikataulu on kaiken muun
edellä. Pois jäämisistä tai tapahtumiin saapumisista harvoin ilmoitetaan
sitä katsotaan sitten, miltä näyttää. Ajankäyttö on omassa
hallinnassa, pomoa ei oikeastaan ole, meppi voi päättää itse keiden ja
minkä asian parissa hän tekee työtä. Meppi voi soittaa kenelle haluaa,
ja hänelle vastataan useimmiten heti.

Meppi myöhästyy illallisilta, ja silti paikalle tullessaan tekee
isännät vain kiitollisiksi: taas pelastui tilaisuus, kun tärkeä
henkilö saapui. Lobbarit mielistelevät ja haluavat olla hyvissä
väleissä. Jos meppi väittää vastaan, meille ollaan kohteliaita ja
laukomiamme virheitä tuskin kehdataan korjata elleivät sitten kollegat
ole asialla.

Jotta tässä ei olisi vielä tarpeeksi, katsotaan sielun puolelle, jos
sitä edes löytyy. Napa ainakin löytyy: ura pyörii vimmatusti sen
ympärillä, kun ammattina on olla oma itsensä. Meppi on usein
kotimaassaan julkkis, ja kuvittelee olevansa kiinnostava ihminen. Suulas
hän ainakin on. Jos kotikasvatuksessa saikin aikanaan opetuksen, että
puheen keskeyttäminen on rumaa, se on aikoja sitten unohdettu, sillä
muuten ei oltaisi saatu ensimmäisessäkään paneelikeskustelussa
suunvuoroa. Keskusteluun kuuluu, että vastapuolta mollataan. Itseään on
opeteltu kehumaan, ja mitä verhotummin sen tekee, sen parempi.

Näillä eväin, pahaksi menee.

Kun pesti loppuu, on syytä pokata nöyrästi ja kiittää, oppia monta
tottumusta pois, takaisin ihmisten tavoille. On muistettava, ettei kyse
ollut alunalkaenkaan tärkeästä ihmisestä vaan tärkeästä instituutiosta,
jonka täytyy toimia sujuvasti. Sen ei sovi juuttua taksijonoihin, sen
aikataulujen täytyy pelata, sen työn kuvan täytyy joustaa.
Instituutiolle kumarretaan, sitä kuljetetaan, sille on frakit, käädyt ja
koreus. Kaiken tarkoitus on palvella demokratiaa, viime kädessä
ihmisiä.

Joka tätä kaikkea ei käsitä, ei tehtävissään kestä.

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *