Äänestäessäni pakollista 20 prosentin energiansäästötavoitetta vastaan – samoin kuin suurin osa poliittisesta ryhmästäni – en ottanut kantaa energiansäästön tärkeyteen vaan tapaan, jolla sitä yritetään edistää. Energiansäästön tehostamisen tärkeys on kiistatonta. Sen sijaan yritykset ratkaista niin EU:n ilmasto- kuin energiavarmuus- ja huolto-ongelmat eivät mielestäni ole kestävällä ja viisaalla pohjalla.
Kuuluisassa 20/20/20 ilmasto- ja energiapaketissa energiansäätötavoite oli ainoa ei-sitova tavoite, sillä sen oletettiin tehostuvan muiden pakollisten tavoitteiden rinnalla, kuten päästöleikkaukset ja uusiutuvien energialähteiden lisääminen. Energiansäästötavoite ei toteutunut haluamallamme tavalla, mutta nyt ennemmin kuin rasittaa yhteisöämme vielä uudella sitovalla tavoitteella, päällekkäin muiden sitovien tavoitteiden kanssa ja tietämättä kuinka tavoite saavutetaan, meidän tulisi tarkastella, olivatko nuo muut tavoitteet alun perinkään oikein asetettuja.
Päästöleikkauksia ja uusiutuvia energialähteitä koskevia tavoitteita toteuttaessaan jäsenvaltiomme ja niiden yritykset joutuvat paineen alle, jossa kiusaus tehdä lyhytnäköisiä ja kestämättömiä ratkaisuja kasvaa ylivoimaiseksi. Jos sen päälle asetetaan vielä yksi pakko, olemme tilanteessa, jossa EU sahaa kirjaimellisesti omaa oksaansa samalla jo nyt aiheuttaen ainoastaan massiivisen tulonsiirron ilman, että siitä hyötyisi sen enempää ilmasto, ympäristö tai energiavarmuutemme.
Hyvää tarkoittaessa on tapahtunut päinvastoin. Teollisuuden toimintaedellytykset globaalisti heikkenevät, uusiutuvien energialähteiden nimissä poltetaan kestämättömästi puuta, ja samaan aikaan itse ongelma, hiilidioksidipäästöt, kasvaa radikaalisti rajojemme ulkopuolella.
On aika tehdä järkeviä ja kestäviä toimia, ei lyhytnäköistä pakkosyöttöä ilman järkevää konkretiaa.
