Olemme yksimielisiä siitä, että raskaana olevat ja vastasynnyttäneet naiset tarvitsevat yhteiskunnassa ja työmarkkinoilla erityistä suojaa. Kyse on lopulta yhteiskunnan perusyksikön, perheen aseman vahvistamisesta. Olemme kuitenkin erimieltä siitä, minkälaista lainsäädäntöä tulisi tehdä, jotta tämä tavoite todella toteutuisi jäsenmaissa. Tuen komission näkemystä, että äitiysvapaan minimi tulisi nostaa unionissa nykyisestä 14 viikosta 18 viikkoon maksettavan korvauksen ollessa vähintään sairausajalta maksettavan korvauksen suuruinen; tämä on merkittävä eurooppalainen parannus.
Kun pidämme lisäksi mielessä viime vuonna vanhempainvapaaseen tehdyt muutokset, voimme todeta, että perheen suoja EU:ssa paranee. Naisten oikeuksien ja sukupuolten tasa-arvon valiokunta on kuitenkin hyväksynyt muutosesityksiä, jotka eivät kunnioita kansallisten järjestelmien erilaisuutta eivätkä liioin taloudellisia realiteetteja. Jäsenvaltioissa on käytössä keskenään hyvin erilaisia äitiysvapaajärjestelmiä, joiden sullominen yhteen muottiin tuottaa huonoa lainsäädäntöä ja loukkaa läheisyysperiaatetta.
Esimerkiksi Suomessa äitiysvapaa yhdistettynä isyysvapaaseen ja pitkään, yli puolen vuoden vanhempainvapaaseen muodostaa laajamittaisen järjestelmän, jonka kustannustaakka jakautuu eri tahojen kesken. Järjestelmää täydentää vielä mahdollisuus hoitovapaaseen, jonka aikana työsuhde ei katkea. Nyt ehdotetusta 20-viikkoisesta täysipalkkaisesta äitiysvapaasta aiheutuvat kustannukset nousisivat Suomessa nykyisestä 30 miljoonasta eurosta 80 miljoonaan euroon. Monissa jäsenmaissa tämä aiheuttaisi vielä suurempia kuluja. Tässä taloustilanteessa tällaista voi esittää vain täysin budjettivastuusta vapaa. Tasa-arvon kannalta pidän lisäksi huolestuttavana sitä uhkakuvaa, että naisten työllistymismahdollisuudet voivat tosiasiassa heiketä, jos massiivinen kustannusvastuu vieritetään työnantajille
