Juuri nyt ei olisi maailman kiitollisin tehtävä olla fundamentalisti. Lehdistä voi lukea päivittäin purkauksia fundamentalistiuskovaisten suvaitsemattomuudesta ja vaarallisuudesta. Islamin suunnalla tämä äärisuunta tekee omaa tanakkaa tuhoaan koko uskonnon leimaajana, ja meillä on omat vääntömme, kuten tiedetään.
Georg Henrik von Wright totesi aikoinaan uskonpuhdistuksesta, että se edisti elämänmuotojen maallistumista yhteiskunnassa. Siihen ei varmastikaan pyritty, mutta usein vahvat aatteelliset liikkeet heijastuvat takaisin ja synnyttävät vastaliikkeitä. Nyt jotkut Kristillisdemokraattien piiristä nousseet esiintulot epäilemättä kääntyvät puolueen omia tavoitteita vastaan. Erityisesti kirkolle tilanne on hankala; se on repäisty keskusteluun irti omasta kontekstistaan. Lainsäädäntö on aivan eri asia kuin kirkon opetus avioliitosta, ja nyt mielikuvia sotketaan kunnolla.
Fundamentalismi olisi toki hyödyllistä määritellä, ennen kuin ampuu alas kaiken hengenelämän. Itse näen asian niin, että fundamentalismi on oma uskontonsa, josta on monta eri versiota, myös kristillinen ja islamilainen.
Kyseessä on asenne, jota kuvaa parhaiten ilmaisu ”haltuun otettu totuus”. Fundamentalisti on ihminen, jonka tulkinta todellisuudesta on niin ahdas, ettei kapeasta näkökulmasta pysty tulkitsemaan edes tulkitsevansa. Tuskin koskaan fundamentalisti ottaa vakavissaan edes huomioon sitä inhimillistä mahdollisuutta, että olisi tulkinnoissaan erehtynyt. Koska hän on saanut totuuden haltuunsa, juuri hänellä on valta määritellä se. Näin määritelty totuus on ikään kuin lamppu, ja se mitä lamppu ei valaise, on silkkaa pimeyttä. Kaikki keinot varjoon jääneen pimeyden torjumiseksi ovat luvallisia – totuuden haltijan rooli oikeuttaa sen.
Se rooli pelottaa minua, ilman muuta. Siksi minusta kristittynä on hienoa, että uskoa kuvataan raamatussa tiellä kulkemisena. Tällä tiellä totuutta etsitään mutta sitä ei ole saatu haltuun, sillä totuus on Persoona. Ja persoonaa ei kukaan voi kuvitella ottavansa haltuun – sitä rakastetaan ja kaivataan, mutta sitä ei hallita. Samasta syystä ei voi tuomita ketään.
Mutta pakko huomauttaa: ei selvästikään tarvitse olla uskovainen ollakseen fundamentalisti. Haltuunotetun totuuden asenne elää ja voi hyvin ilman uskontoakin. Stalin oli fundamentalisti, niin oli myös Lenin, Hitler, Mao, Pol Pot ja vaikkapa Burman Ne Win. Uskonnottoman fundamentalismin merkeissä on tapettu vielä enemmän ihmisiä kuin uskonnon piirissä konsanaan.
Yllättävää kyllä, jopa viime aikojen fundamentalismikritiikkikin on sisältänyt piirteitä, jotka ovat kuulostaneet merkillisen tutulta: ”Minä tiedän mikä on oikein ja muiden on parasta tehdä niin.” Faktoillakaan ei ole niin väliä, kunhan yleisö saadaan kuohuksiin. Se on saanut minut miettimään, asuuko lopulta kaikissa potentiaalinen fundamentalisti, joka mielellään jyräisi muita ja asettuisi itse kaiken pahan ulkopuolelle.
Ja niin kauan kuin ihminen uskoo itse olevansa pahan ulottumattomissa, on syytä huoleen.
Paitsi turhautunut kärjistävästä ja tulehdusalttiista ilmapiiristä, olen viime aikoina ollut myös surullinen. On aivan eri asia paukuttaa teoriaa kuin puhua elävistä ihmisistä. Paras ystäväni on homoseksuaali – ja joka aamu kun aloitan lehtienluvun, mietin sydän syrjälläni, miten häntä tänään loukataan ja mitä hänen puolestaan tiedetään. Mutta eipä monien muidenkaan kohdalla sanoja säästellä.
Eletään kovien sydänten aikoja.
