En ollut milloinkaan ymmärtänyt, kuinka yleistä ja hyväksyttyä rasismi oli amerikkalaisten kristittyjen parissa, ennen kuin luin Martin Luther Kingin elämäkertoja. Eri koulut, kirkot ja puistot, eri käymälät, juomasuihkut ja sisäänkäynnit busseissa, joissa laki vaati mustan luovuttamaan valkoiselle paikan. Museoissa oli erityiset päivät, jolloin mustat pääsivät sisään. Kun erään collegen professori haki rotunsa ensimmäisenä edustajana paikkaa arvostetusta yliopistosta, hänet toimitettiin mielisairaalaan: hakijan täytyi olla hullu.
Valkoiset kirkot eivät asettuneet erottelua vastaan, kuvaa Philip Yancey kirjassaan. Ku Klux Klania pidettiin etelässä puhtaan kristillisyyden viimeisenä linnakkeena. Kun King nousi taistelemaan mustien kansalaisoikeuksien ja ihmisten veljeyden puolesta, kaikkein tyrmistyttävimpänä seikkana pidettiin sitä, että hän saarnasi kristillistä evankeliumia ja vetosi siihen. Oliko liberaali näkemys myrkyttänyt hänen uskonsa?
Kun sitten yhteiset koulut saatiin aikaan, muutamat seurakunnat perustivat yksityiskouluja valkoisten turvapaikaksi. Asenteelle haettiin myös teologisia perusteita: Nooan aikana kun Jumala päätti tuhota maailman, syynä oli rotujen sekoittuminen.
Kingiltä kysyttiin kerran, millaisia virheitä hän oli tehnyt. Yhdeksi suureksi erehdyksekseen hän mainitsi liian luottavaisuuden Etelän valkoisten pappien omaantuntoon. "Virhe oli se usko, että koska asiamme on oikea – he nousisivat meidän tueksemme. – Jouduin tietenkin pettymään." Kirkkojen anteeksipyyntö oman syntinsä vaalimisesta tuli vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
Martin Luther Kingin taistelua kannusti usko siihen, että Jumala on hänen kanssaan. Tien muutokseen tuli olla ehdoton väkivallattomuus ja anteeksiantamus. Kingin itsensä oli paastottava ja rukoiltava vankilassa monta päivää saadakseen hengellisen voiman antaa anteeksi valkoisille väkivallantekijöille, perheensä uhkailijoille ja pommien räjäyttelijöille. Hän perusteli: "Me emme rakasta ihmisiä siksi, että pidämme heistä, emmekä siksi, että heidän tapansa viehättävät meitä emmekä edes siksi, että heissä on jonkinlainen jumalallinen kipinä. Me rakastamme jokaista ihmistä siksi, että Jumala rakastaa häntä."
Moni varmaan ihmettelee, kuinka näin pieleen voitiin mennä. Miksi suurta vääryyttä ei havaittu, vaikka oltiin raamatullisia kristittyjä? Toiset kristityt näkivät jotakin, jota toiset eivät huomanneet. Samaa on kysytty aiemmin orjien vapauttamisen taistelun aikana – silloinkin eturivin oikeustaistelijat olivat kristittyjä, samalla kun toiset löysivät raamatusta perusteet orjuudelle. Mooseksen lakihan salli orjuuden, samoin apostolit.
Joku voisi kysyä, miksei raamattu sitten ollut selkeämpi? Mikseivät apostolit kertaheitolla kehottaneet orjia sanomaan itsensä vapaiksi?
Viisaimman vastauksen olen lukenut Bernanosin Maalaispapin päiväkirjasta. Maailma sai hengähdysaikaa ennen kuin se heitettiin yli-inhimilliseen seikkailuun, johon kristinuskon radikaali sanoma vääjäämättä johtaa: "Pyhällä Paavalilla ei todellakaan ollut illuusioita. Hän sanoi vain itselleen, että kristinusko oli päästänyt maailmassa irti totuuden, jota mikään ei voinut enää hillitä, koska se jo etukäteen oli sisimmässämme ja koska ihminen heti tunsi itsensä siinä: Jumala on lunastanut jokaisen meistä ja jokainen meistä on Jumalan veren arvoinen. Voit selittää sen niin kuin haluat, jopa järjellisellä kielellä – joka on kaikkein typerintä – se pakottaa sinut yhdistelemän sanoja, jotka räjähtävät pienimmästäkin kosketuksesta. Tuleva yhteiskunta voi aina yrittää istua niiden päälle. Ne polttavat altapäin, siinä kaikki."
On vain kysyttävä: Mikä polttaa nyt altapäin? Mitä nyt emme huomaa?
