Hyviä vai pahoja, vai mitä? – osa 2

27.9.2010

Useimmat meistä osaavat arvostaa sitä yhteiskunnallista vapautta, jonka länsimainen kulttuuri takaa. Liberalismin ajoista lähtien yhteiskuntiamme on määrätietoisesti rakennettu yksilönvapauden periaatteen varaan. Poliitikot ovat olleet varsin yksimielisiä siitä, että vapaus on pakkoa paljon tehokkaampi, jos halutaan yhteiskunta, jossa ihmiset viihtyvät.

Mutta millaista ihmistä vapaus edellyttää? Olisiko vaikkapa hyvien ihmisten vapaus erilaista kuin pahojen vapaus?

Eräs vuosia sitten lukemani lehtijuttu ei ole jättänyt minua rauhaan. Kertomus omituisesta sairaudesta on jäänyt vaivaamaan, ja lopulta siitä on tullut kuva yhteiskunnastamme. Mielettömät väkivallanteot tuovat sen aina uudelleen mieleeni.

Pikku-uutinen sanomalehdessä kertoi brittipariskunnan kolmesta lapsesta, jotka kaikki kärsivät erikoisesta perinnöllisestä sairaudesta. Kumpikin vanhemmista oli terve, mutta he olivat molemmat tietämättään kantaneet samaa harvinaista geeniä. Kun nämä geenit kohtasivat, syntyi lapsia, jotka eivät tunteneet kipua. Mikä ”sairaus”, ehdin ihastella yhden typerän blondisekunnin ajan. Saman tien oivalsin tyhmyyteni.

Sairaus, joka vapauttaa kivusta, on kaikkea muuta kuin helpotus. Se että nämä lapset eivät tunteneet kipua, ei tehnyt heistä haavoittumattomia. Se päinvastoin altisti heidät jatkuvaan hengenvaaraan. Koska kipu ei varoittanut, he saattoivat istua kuumaan takkaan tai katkaista jäseniään rajuissa leikeissä. Nämä leikki-ikäiset olivat ehtineet ruhjoa itsensä ja toisensa raajarikoiksi, eivätkä lääkärit ennustaneet kenenkään heistä saavuttavan aikuisikää.

Kyky aistia kipua osoittautui ratkaisevan arvokkaaksi ominaisuudeksi, joka varjelee ja pitää hengissä.

Miten tämä liittyy yhteiskuntaan? Normaalilla ihmisellä lienee fyysisen kipuaistin rinnalla samantapainen varoittava ilmiö, kyky aistia henkistä kipua. Joku kutsuisi sitä omaksitunnoksi, toinen yliminäksi. Idea on joka tapauksessa sama: henkisen kipuaistin tarkoitus on kertoa rajat, estää ihmistä rikkomasta itseään ja toista. Selvää on, että yhteisön moraalikasvatuksen tärkein tavoite on tuottaa jäsenissään tätä yhteisesti hyödyllistä kipuaistia; tietoisuutta sellaisista rajoista, joita ei pidä ylittää.

Yhä yleistyvät uutiset järjettömästä väkivallasta ovat saaneet minut pohtimaan, voiko kokonainen kansakunta sairastua siihen, ettei sen jäsenet tunne enää varoittavaa kipua itseään ja elämäänsä hajottaessaan. Voiko kollektiivinen kivuntunne kadota ja turtua pois? Jos niin on, häviäjiä olemme me kaikki. Silloin kuka tahansa on hengenvaarassa.

Kaikkien tavoittelemaa ja arvostamaa vapautta ei voi ylläpitää vannomalla yksin vapauden nimiin. Vapaus ilman vastuuta on tappavaa ja vaarallista. On syytä miettiä, mitä yhteiskunnan eettisiä pohjarakennelmia vapaus toteutuakseen edellyttää. Miten niitä rakennetaan, entä miten pidetään yllä ja huolletaan? Ja tekeekö sellaista enää kukaan? Missä on vanhempien vastuu? Mikä on kirkon tai uskonnollisten yhteisöjen tehtävä? Mikä koulun osuus?

Politiikkaan tämä kaikki asettaa erityisen haasteen. Hyvyyttä ei voi ulkoa käsin kaataa ihmiseen, sen täytyy kasvaa sisältä. Vaikka miten parantaisimme yhteiskuntaa, hyvinvoinnin luominen ei riitä, jos yhteiskunta vuotaa toisesta, ihmistensä päästä. Ja sinne toiseen päähän meillä on aika vähän sanomista.

Kirjoitan tätä kaikkea koska eräänä yönä heräsin painajaiseen, jossa tajusin jotakin: askel äärimmäisen vapaasta yhteiskunnasta äärimmäisen valvottuun on lopulta tavattoman lyhyt. Jos vapauden seurana ei ole sisäänrakennettu vastuuntunto, ennen pitkää ainoa yhteiskuntarauhan tae on jatkuva, alinomainen ja kaikkialle ulottuva valvonta.

(2-osainen sarja perustuu aiemmin julkaisemiini artikkeleihin.)

Share Button

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *