Yhtä usein kuin rakastuneet väittävät kuulleensa päässään klik, perustelevat tappajat ja pahoinpitelijät tekojaan vastaavalla akustisella elämyksellä: jokin vain naksahti päässä. Ei tiedetty, ei tajuttu, mitä tapahtui; raivo sai yliotteen ja mieli pimeni.
Ja valitettavan usein juuri klikistä seuraa naks. Kun luen murheellisia uutisia rakastuneiden, mustasukkaisten tai järkkyneiden epätoivoisista teoista, mietin mahtaako seurusteluikään tulleiden nuorten vanhempia hirvittää: kuin olisi lähettämässä lastaan rintamalle. Rakastuminen on riskikäyttäytymistä maassa, jossa naksahtelee.
Suomessa naksahtelee. Tämä kansa on viatonta ja väkivaltaista yhtä aikaa. Ensin emme tiedä pahuudesta mitään, seuraavassa hetkessä se on jo nielaissut ihmisen peruuttamattomiin tekoihin. Se panee kysymään, voisiko näillä piirteillä olla yhteys keskenään. Jos ihmisiä opetettaisiin tunnistamaan naksahtelua jo alkutekijöissään ja jos jatkuva pikku naksutus kuuluisi maailmankuvaan, sorruttaisiinko yhtä epätoivoisiin tekoihin?
Aikamme suuri erehdys on ihmiskuvassa, jossa ahdistavat kysymykset ihmisluonnon pimeästä puolesta väistetään neuvottomina. Politiikan puhekulttuurista tämä puuttuu lähes kokonaan, vaikka yhteiskunta makselee sen seurauksista koko ajan. Meiltä puuttuvat välineet hallita pahuutta itsessämme. Koska sitä ei uskota, ei tunnisteta eikä käsitellä, se karkaa käsistä raivon hetkellä. Kodeissa ei opeteta käsittelemään turvallisesti kielteisiä tunteita, eikä lasta tutustuteta omaan valoonsa ja varjoonsa tasapuolisesti. Luullaan, että optimismi tuottaa optimistista jälkeä. Harmi, mutta asia taitaa olla monimutkaisempi.
Se on sitä myös yhteiskunnallisesti, suuressa mitassa. Filosofi Urpo Harva väitti, ettei millään aatteella ole saatu niin paljon pahaa aikaan ihmiskunnan historiassa kuin uskottelemalla, että ihminen on vain hyvä. Kollektiivinen petos ja hirmuvalta on mahdollista ennen muuta siellä, missä ei osattu olla varuillaan. Shokkiopetusta pahuudesta antaa englantilainen historioitsija ja filosofi Jonathan Glover teoksessa Ihmisyys (Like 2003), jossa käydään läpi kaikki viime vuosisadan suuret tragediat vankileirien saaristosta ja Auschwitzista Ruandaan ja Kosovoon. Tuo teos kuuluisi joka kotiin siinä missä bussiaikataulutkin. Kansaa pitäisi kurssittaa ihmisluonnon tuntemukseen. Noissa murhenäytelmissä oli kyse ihmisestä – ei ”niistä muista”.
Gloverin mielestä filosofian suurin haaste on selvittää suhteensa 1900-luvun tapahtumiin. Hän puolustaa ajatusta empiirisemmästä etiikasta – sen täytyy ottaa huomioon ne kauheudet, joita koko vuosisata oli täynnä, muuten siitä ei ole mihinkään. Meidän on ymmärrettävä itsestämme synkempiäkin asioita kuin monet toiveikkaasti ajattelevat yleisesti myöntävät, sanoo Glover ja jatkaa: ”Meidän on katsottava sisällämme olevia hirviöitä tarkkaan ja hartaasti. Muuten niitä ei saada koskaan vangittua eikä kesytettyä.” Sitaatti on kuin Niko Kazantzakisin Tilinteosta: ”Meissä on paljon synkkyyttä, monia kerroksia, käheitä ääniä, karvaisia, nälkiintyneitä petoja.” Saman kuvan maalasi myös Freud, jonka mukaan ihmisen vintillä laulaa enkelikuoro, mutta kellarissa ulvovat sudet.
Keskustelua pahasta on ansiokkaasti jatkettu suomalaisfilosofien toimittamassa kirjassa Radikaali paha (Loki-kirjat 2004), jonka pääkohteena on filosofi Immanuel Kantin näkemys pahuudesta. Eurooppalaisen moraalifilosofian suuri pohjanrakentaja pohti moraalisen pahan ongelmaa ja liitti sen vapauteemme, kykyymme ylipäätään tehdä moraalisia valintoja. Siitä seuraa vastuu. Ihminen valitsee itse itsensä ja oman luonteensa, ja hän voi valita itsensä myös pahana.
Esipuheessaan kirjan toimittajat mainitsevat pahan päättymättömyyden ongelman: pahasta ei päästä lopullisesti eroon hylkäämällä tiettyjä poliittisia järjestelmiä sillä paha löytää jatkuvasti uusia ilmenemismuotoja – siksi ajattelun on herkistyttävä pahan tunnistamiseen kyetäkseen taistelemaan sitä vastaan. Se tarve vain korostuu ajassa, jota leimaa pahan estetisoiminen ja viihteellistäminen.
Glover tiedosti, että pahan hillitsemiseksi tarvitaan maailmanlaajuisia poliittisia pidäkkeitä. Se ei kuitenkaan yksin riitä, on käännyttävä ihmismielen puoleen. Pahuuttaan kavahtanut löytää moraaliresurssinsa, koska tietää miten kipeästi niitä tarvitsee: ihmisen suurin ongelma on oman ihon alla. Glover haki apua ihmiselon vaarallisuuteen toisesta kyvystämme, kyvystämme empatiaan ja rakkauteen. Se on itsekkyytemme vastavoima, ja parhaiten sen herättää antautuminen toiselle ihmiselle, osallisuus elämänkohtaloon, käytännön rakastaminen.
Francis Bacon sanoi oivallisesti: ne joilla on lapsia, ovat antaneet kohtalolle panttivankeja. Samoin lienee jokaisen rakastavan ihmisen laita.
(2-osainen sarja perustuu aiemmin julkaisemiini artikkeleihin.)
