Fanaatikko on ihminen, joka ei osaa muuttaa mieltään eikä aio muuttaa puheenaihettaan, sanoi Winston Churchill (1874-1965). Churchill teki niin upean uran poliitikkona, pääministerinä ja tuotteliaana aforistikkona, että harva edes muistaa hänen itsensä muuttaneen mieltään puolueestaan – jopa kahdesti. Konservatiivina tunnettu Churchill ehti välillä viettää parikymmentä vuotta liberaalina, kunnes loikkasi takaisin konservatiiveihin. Hän kommentoi tapahtunutta itse: ”Kuka tahansa voi vaihtaa puoluetta (rat) mutta vaatii tiettyä kekseliäisyyttä vaihtaa puoluetta vielä uudestaan (rerat)”.
Mieleni muuttamisesta olen antanut näyttöä, mutta mitä puheenaiheisiin tulee, tiedostan ottaneeni riskin leimautua winstonilaisittain fanaatikoksi – oikeastaan ottanut sen jokin aikaa sitten. Puolustaudun kuitenkin, että ilmastonmuutostutkimusta koskeva keskustelu on niin ankarassa turbulenssissa, että alaa kiinteästi seuraava jää niin sanottuun päivittämiskoukkuun.
Paljon on tapahtunut sen jälkeen kuin kirjoitin 20.11.09 ensimmäisen blogin (http://eijariitta.blogit.uusisuomi.fi/2009/11/20/ei-hyva-paiva-ilmastotieteelle/) brittiläisen ilmastotutkimuskeskus CRU:n tietovuodosta. Ennakoin tilannetta poliittisesti vakavaksi nimenomaan IPCC:n kannalta, mutta tuskin kukaan arvasi kuinka paljon ja kuinka nopeasti tapahtumat romuttaisivat YK:n ilmastopaneelin asemaa kokonaisuudessaan.
Nyt ne toimittajat, poliitikot ja bloggaajat, jotka vähättelivät sähköpostikirjeenvaihdossa paljastuneiden väärinkäytösten merkitystä tuolloin, saisivat pohtia syytä asenteilleen. Eikö tieteeltä todellakaan tule vaatia riippumattomuutta ja puolueettomuutta? Kuka kantaa poliittisen vastuun, jos näin ei tehdä? Tynkkyset ja hassitko? Näkisipä vain.
Tilanne on paha. Nyt on aika kysyä, mitä me todella tiedämme ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen etenemisen nopeudesta ja poliittisten toimiemme tarkoituksenmukaisuudesta siihen nähden. Merkittävät ilmastotutkijat vaativat tällä viikolla IPCC:n uudelleenorganisoimista – jos auktorisoitua paneelia ylipäänsä tarvitaan. Vaatimukset Pachaurin erosta ovat olleet ilmassa kauan, ja joka viikko saamme uusia esimerkkejä siitä, että IPCC:n raportti sisältää tieteellisen tutkimustiedon sijasta kansalaisjärjestöjen arvauksia.
Kun ottaa huomioon sen, että EU on perustanut poliittiset toimensa YK:n ilmastopaneelin suosituksiin, tietoihin ja johtopäätöksiin, vakavia kysymyksiä ei voi välttää. Päästökauppa esimerkiksi on merkinnyt miljoonatappioita eurooppalaisille teollisuudenaloille, siinä missä pörssisähköntuottajat ovat käärineet kallistuneesta sähköstä miljoonavoitot. Kenen on vastuu, etenkään kun päästökauppa ei ole hyödyttänyt ympäristöä tai ilmastoa millään tavalla – mutta työpaikkoja on lähtenyt alta?
Voin vain kuvitella, kun tappioita kärsineiden yritysten juristit alkavat pohtia ongelmaa ja kysyä, täyttyvätkö petoksen tunnusmerkit korvausvaatimuksia silmälläpitäen. Jos taas veronmaksaja pannaan asialle, haluan poliitikkona pestä käteni ja muistuttaa varoittavista sanoistani jo ensimmäistä päästökauppadirektiiviä hyväksyttäessä vuonna 2003. (https://www.korhola.com/#/mep/session/1807)
Tarina jatkuu. Odotan komission vastauksia kirjallisiin kysymyksiini IPCC:n virheistä ja kerron lisää, kun vastaus suvaitsee tulla.
Linkki: ER:n eilinen puhe asiasta täysistunnossa
