Europarlamentti aloitti komissaariehdokkaiden kuulustelut viime viikolla, ja koska talomme ei ole ollut tyytyväinen kaikkiin ehdokkaisiin, prosessi pitkittyy yhä. Äänestys komissiosta lykkäytyy helmikuun yhdeksänteen. Löysässä hirressä oleville ehdokkaille tilanne on piinallinen, kuten Bulgarian ehdokkaan Jelevan vetäytyminen osoitti.
Löysään hirteen on ollut monta reittiä epäselvistä talouskytköksistä huonoihin vastauksiin ja karisman ohitusleikkaukseen. Myös poliittinen symmetrian kaipuu on heitellyt ehdokkaita, ainakin omassa ryhmässäni, sillä Rehnin pallia alettiin heiluttaa hieman jälkijättöisesti. Kun liberaalit ja sosialistit hiillostivat Jelevaa, EPP:ssä uhattiin vastavetona kyseenalaistaa liberaalien Rehn ja jopa sosialistien ulkoedustaja Ashton. Näin on napattu poliittisia panttivankeja puolin ja toisin.
Kokeneen Rehnin osaamista ja taitoja ei olekaan kyseenalaistettu – ongelmaksi on nostettu värittömyys ja sanoman laimeus: puheen jännittävyyttä verrattiin värin kuivumiseen seinässä. Luultavasti kyse on ennen muuta siitä, että talouskriisit ovat osittain psykologiaa, ja viisaasti kohdennetun säätelyn lisäksi on kaivattu visionäärisiä näkökulmia, joilla tulevaisuudenuskoa luotaisiin ja perusteltaisiin. Painavaan salkkuun vaaditaan painavaa puhetta.
Yksi kevyimpiä, mutta näkyvimpiä salkkuja, tulee olemaan uusi ilmastokomissaarin tehtävä, joka annetaan Tanskan Connie Hedegaardille. Aiemmin ilmastopolitiikka on kuulunut ympäristökomissaarin vastuulle, mikä on pakottanut pysymään – ainakin periaatteessa – tietyn realismin äärellä. Nyt ilmastopolitiikan hurmahenget saavat realiteettien rajoittamatta ponkaista suoraan maata ja tosiasioita kiertävälle radalle.
Hedegaard osasi asiansa, oli taitava, looginen ja sujuva. Hän osoitti johtajuutta.
Valitettavasti se oli uskonnollista johtajuutta.
Hedegaardin usko on suuri. Kööpenhaminan kokous on tullut ja mennyt, mutta meille on tulossa komissaari, joka yhä uskottelee että EU on ilmastopolitiikan johtaja ja suunnannäyttäjä maailmassa.
Tällä itsepetoksella EU jatkaa surkeaa ja puhtaimman teollisuuden työpaikkoja hävittävää ilmastopolitiikkaansa. Keskustelua seuraaville oli jo kauan sitten selvää, ettei kansainvälistä sopimusta EU:n resepteillä saada. USA, Kiina ja Japani ovat valinneet raiteen, joka on hylännyt YK-vetoisen mallin neuvoteltuine päästökattoineen ja aikatauluineen. Ne satsaavat suoraan hiili-intensiivisyyden vähentämiseen, joka aikanaan sitten näkyy myös johdonmukaisena päästöjen vähentymisenä. Sillä metodilla ei kuitenkaan altisteta taloutta ja työpaikkoja byrokratian, epäreilun kilpailun ja arvaamattoman hintavaihtelun piiriin. Euroopassa altistetaan.
Kun EU toimii yhä toisin, se jää yksin ja pahentaa yritystensä ahdinkoa. Kurjaa on, ettei tästä hyödy kukaan, ja kansalaiset vähiten. Ympäristökään ei hyödy, jos puhtain teollisuus maailmassa saa päästökaupassa sanktiot, joita muille ei tule. Mutta tätä voi odottaakin fantasiapolitiikasta, joka on irrotettu energiasta tai ympäristöstä – on leukemiaa torjuttaisiin nuhakuumetta hoitamalla.
