Yhdestoista joulu, mutta Strasbourgin jouluvalot ja mistelinoksat eivät kyllästytä. Ennen kuin lähden Kööpenhaminan ilmastokokoukseen, yritän ehtiä laatia pienen yleiskatsauksen kuluneesta syksystä.
Olen ollut iloinen hyvistä valiokuntapaikoista. Mikään tähän asti tehty ei mene hukkaan tai jää kesken, ja olen siitä tyytyväinen. Lisäksi sisämarkkinavaliokunnan ensimmäinen varapuheenjohtajuus on kai parasta, mihin suomalainen voi valiokuntajaossa ylipäänsä päästä, sillä varsinaisiksi puheenjohtajiksi vaikutusvaltaisiin valiokuntiin riittävät pienten maiden pisteet harvoin.
Luulen, että kaikkein tärkeimmät askeleet eteenpäin tänä syksynä liittyvät kuitenkin ihmisoikeuksiin. Jatkan työryhmässä, joka laatii kiireellisiä ihmisoikeuspäätöslauselmia. Tämä auttaa tuntuvasti sitä työtä, jota teen ihmisoikeusjärjestö First Step Forumin puheenjohtajan roolissa.
Lokakuun lopussa kävin Pakistanissa näissä merkeissä. Matka oli hyvin ihmeellinen, ja mietin aika usein sen aikana, miten koskaan voin kertoa siitä – uskooko edes kukaan? Sain valtionpäämies- tasoisen kohtelun (saman verran turvamiehiä) ja ennen kaikkea mahdollisuuden tavata Pakistanin keskeisimmät poliittiset vaikuttajat. Hillary Clinton vieraili Pakistanissa samalla viikolla, ja meillä oli kuta kuinkin sama ohjelma: tapasin presidentin, pääministerin ja keskeisimmät ministerit. Matkan aiheena oli ihmisoikeudet, vähemmistöjen tilanne sekä terrorismin vastaisen sodan strategia. Kaikkiin näihin liittyy paljon mielenkiintoisia uutisia. Muutama tiivistys kertoo jotakin:
Maan historian ensimmäinen vähemmistöministeri, kristitty Shahbaz Bhatti, on ollut tehtävissään vuoden päivät. Siinä ajassa hän on saanut aikaan paljon:
-viime vuonna ensimmäisen kerran itsenäisen Pakistanin historiassa kristityt saivat viettää joulua virallisesti – myös muita uskonnollisia juhlapäiviä virallistettiin
-toukokuussa maahan saatiin laki, joka oikeuttaa uskonnollisille vähemmistöille 5 prosentin minimikiintiön julkisissa viroissa
-senaattiin on tulossa sama 5 prosentin kiintiö
-elokuussa vietettiin ensimmäistä kertaa vähemmistöjen päivää
-kun kristitty asuinyhteisö joutui heinäkuussa tuhopolton kohteeksi, pääministeri ja vähemmistöministeri menivät itse paikalle ja vaativat vahingontekijöitä vastuuseen. Vahingot korvattiin valtion toimesta.
-Valtio perustaa alueellisia komiteoita, joiden avulla uskonnollisia jännitteitä pyritään lievittämään. Pakistaniin näitä perustetaan 112, ja jokaiseen paikalliskomiteaan valitaan 12 muslimia ja 12 vähemmistöuskontojen edustajaa. Koulutuksen, valistuksen ja yhteistyön tavoitteena on paitsi purkaa jännitteitä ja rakentaa yhteisymmärrystä, myös estää talebaneja rekrytoimasta lisää itsemurhapommittajia kouluttamattomien nuorten ja köyhien parista.
Tunnen Bhattin jo muutaman vuoden ajalta, ja olen tukenut ja kannustanut häntä menemään politiikkaan. Olen ylpeä ystävästäni.
Radikaalin islamin keskuksessa Bhattin työn merkitys on valtava, jos se onnistuu – sanoisin että Nobelin arvoinen. Riskitkin ovat suuret, ja ihmisoikeuksien puolestapuhujana tunnettu vaikuttaja on ollut itse vainon ja murhayritysten kohteena. Hän suhtautuu tilanteeseensa tyynesti: ”Joskus he vielä onnistuvat ja kuolen, mutta laki jää. Haluan muuttaa sitä oikeudenmukaisemmaksi.”
Palattuani Pakistanista sain kokea iloisen uutisen: olin voittanut kollegoiden parissa pidetyn äänestyksen Vuoden mepin palkinnosta. Kyseessä on tavallaan meppien Oscarit, ja ne jaetaan eri politiikan alueilta. Minut palkittiin työstäni energiapolitiikassa, ja olen ensimmäinen suomalainen joka on saanut tällaisen MEP Award –palkinnon. Lisäksi sain kuulla, että olin saanut eniten ääniä koko kilpailun historiassa.
Palkinto ei tässä ole se juttu, vaan se keneltä se tuli: kollegoilta. Tunnustus auttaa minua tekemään työtäni entistä paremmin.
Ja työstä ja tuloksista on kyse, ei asemista tai palkinnoista niiden itsensä tähden. Haluan jatkaa tällä asenteella, mielessäni ihmiset joiden eteen työ tehdään. EU elää muutoksen aikaa, eikä vähiten Lissabonin sopimuksen voimaan astuessa. Saamme paitsi uuden komission myös uusia tehtäviä.
On paikallaan myös kiittää mahtavia avustajiani; Heikkiä Suomessa, Outia ja Miikkaa täällä ja pohjois-irlantilaista harjoittelijaamme Francistä, jotka ovat olleet korvaamaton apu työssäni ja samalla huolehtineet, että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Kohta lähden Kööpenhaminaa kohti. Koko aihealue on voimakkaassa turbulenssissa enkä ainakaan voi toivoa että ilmastohätäily johtaisi huonoon ja yksipuoliseen sopimukseen. Nykyisenkaltainen ilmastopolitiikka on tullut tiensä päähän. Olen kirjoittanut tästä niin paljon, että voin vain viitata kurkistamaan blogitekstejäni.
Haluan kiittää kuluneesta vuodesta ja toivottaa hyvää tulevaa vuotta. Kiitos tuestasi – haluan olla sen arvoinen. Kiitän jokaista ystävää, joka on kuluneen vuoden aikana tuonut valoa päiviini.
Eija-Riitta
Ilon yllättämät
Kaksikymmentäkuusi joulua sitten minua siunattiin vastasyntyneellä vauvalla. Olin nuori esikoisensa saanut filosofian opiskelija, ja joulu kului sen ihmettelyssä, mitä oikein on tapahtunut. Jouduin muuttamaan järjen maailmasta ruumiin maailmaan, sillä joku tarvitsi lämpöä ja maitoa. Tajusin, miten perinpohjin fyysinen olento ihminen on. Joulu kului sitä ihmetellessä.
Tillittelin kääröä, ja muistin että sille pitäisi myös puhua – se edistäisi kielellistä kehitystä. Mutta mitä keskustelisi, kun hän ei kuitenkaan ymmärrä? Homma on helppoa niille, jotka osaavat itsekseen puhumisen taidon, mutta lemmikkeihin tai lapsiin tottumattomalle tosikoille asia vaati harjoittelua. Päädyin lukemaan sanomalehtiä ääneen lempeästi lausuen.
Järisyttävää oli tajuta, ettei fyysisyydessä ole kaikki. Kun vauva alkoi kyetä suuntaamaan katsettaan, oli hämmentävää tajuta se ilon määrä, jonka kauneudenkokemus sai hänessä aikaan. Ymmärrän, jos maito tai syli tai niitä enteilevät emon kasvot saavat vauvan huitomaan, huohottamaan ja hymyilemään. Mutta kun asia, joka ei välittömästi liity fyysisiin perustarpeisiin, vaikkapa iloinen väri, voi räjäyttää ilon ihmiseen, se herättää äitiyteen vaipuneen filosofinkin ihmettelemään.
Tätä kokemusta on lähes mahdotonta selittää tyydyttävästi sanoin. Se puhuu kuitenkin siitä, että ilo on jollakin salaperäisellä tavalla totta. Se ei ole vain oppimisen tulosta. Se yksinkertaisesti on, jossain tuolla, ikään kuin nurkan takana ihmislasta odottamassa. Yllättävä, ansaitsematon lahja
Siksi uskon, että ilon olemassaolon pitäisi olla älyllinen haaste ja pohdinnan kohde filosofille siinä missä kärsimyksenkin olemassaolo on.
Kolme vuotta myöhemmin elettiin toisenlaisia aikoja. Äiti oli oppinut lepertelemään ja jokeltamaan, lapsi puhumaan – ilo oli suuri ja molemminpuolinen. Pitkin syksyä oli pohjustettu, että kun joulu tulee, eräs tonttulapsi tarvitsisi tuttia enemmän kuin omani. Surutyötä oli tehty, kokeiltu olla ilman ja taas haettu tutti. Nyt se kuitenkin oli annettu pois ja ripustettu joulukuuseen, josta tonttu oli sen vienyt. Tyttö oli onnellinen antamastaan lahjasta, tontulle tarpeellisesta. Siitä ylpeänä hän rallatteli – hyvä laulaja kun oli – sängyssä isomummunsa vieressä. Isomummu toppuutteli pienen riehumista: "Mitäs sitten lauletaan, jos sinä putoatkin sängystä maahan?" "Maa on niin kaunis", vastasi kolmivuotiaani jouluilon huumassa.
Eija-Riitta Korhola
