Kun Kööpenhaminan ilmastokokous lähestyy, ilma on CO2:n lisäksi sakeana eri veikkauksia siitä, saadaanko sopimusta vai ei. Yleisin arvio on, että kokouksesta saadaan ulos poliittinen raami, mutta ei sitovaa sopimusta.
Kiina hämmensi kuluneella viikolla lisää. Jotkut ehtivät riemastua lupauksesta leikata talouden hiili-intensiivisyyttä 40-45 prosenttia vuoteen 2020 mennessä, ja näin netissä muutaman hätäisen tulkinnankin, jossa Kiinan katsottiin sitoutuvan huikeisiin päästövähennyksiin. Ammattilaiset tietävät, ettei siitä ole kyse.
Mitä luku tarkoittaa? Kansainvälinen energiajärjestö IEA ennusti taannoin World Energy Outlook-raportissaan Kiinan energiaintensiivisyyden tulevaa kehitystä eli päästöjä BKT:ta kohden. Business As Usual -mallilla se olisi vuoteen 2020 mennessä 40 prosenttia, päästöjen kasvaessa vuoden 2007 6,1 gigatonnista hiiltä 9,6 gigatonniin vuonna 2020.
Kiina ei siis luvannut kuin olla oma itsensä – kasvattaa päästöjä käyttäen siihen uutta tekniikkaa. Kiina tekee enemmän, mutta vähemmällä. Päästelee paljon, mutta silti siveämmin. Hiili-intensiivisyyden leikkaaminen tapahtuu luonnollista tietä.
Lupaus on pieni pettymys, sillä se ei lupaa Kiinan siirtyvän mihinkään siltä polulta, jolla se jo tepastelee. Koska esimerkiksi Yhdysvallat on luvannut päästöjen suoranaisia leikkauksia, ei ainoastaan puhtaampaa kasvua, maan Ulkosuhteiden neuvoston ilmasto-ohjelman johtaja Michael A. Levi on jo todennut, että Kiinan pitäisi nostaa hieman ambitioastettaan, jotta tavoitteet olisivat millään lailla verrannollisia.
Totta puhuen, ei Obamankaan heittämä luku huimannut eurooppalaista päätä. Jos USA lupaa leikata 17 % vuoden 2005 tasosta, vuoteen 1990 suhteutettuna lupaus merkitsee noin nollaa.
Siihenkö EU vastaisi muuttamalla tavoitteensa -20 % vuoden 1990 tasosta 30 prosenttiin? Mielestäni se on mieletöntä.
Jotkut kollegani, myös suomalaiset, ovat kolmeakymmentä prosenttia jo suureen ääneen vaatineet. Toissa viikolla Brysselistä vuoti tieto, että komissio on valmistellut kaikessa hiljaisuudessa muutamien jäsenvaltioiden kanssa aloitetta, jonka mukaan päästöjen 30 prosentin leikkauksiin siirryttäisiin heti. On argumentoitu, että hiilidioksidin hinta voitaisiin pitää järkevällä, eli päästövähennystoimia edistävällä tasolla, jos leikkaus olisi 30 prosenttia.
Komissiota ahkerasti lobbaavat suuret sähköntuottajat eivät ymmärrettävästi vastusta suunnitelmaa, joka kasvattaisi pörssisähköyhtiöiden voittoja entuudestaan ja samalla poistaisi hiilivuotosuojauksen eurooppalaiselta teollisuudelta.
Olen kuitenkin muistuttanut komissiota, että päästökauppadirektiivin mukaan EU:n päästövähennystavoite 20 prosenttia voidaan muuttaa 30 prosentiksi vasta, kun muilla teollisuusmailla on "comparable reduction efforts", verrannolliset vähennystoimet, ja kehittyneillä kehitysmaillakin jotkin velvoitteet.
Se, että Kööpenhaminassa saataisiin aikaan poliittinen raami, ei vielä riitä. Toisaalta ei myöskään laillisesti sitova sopimus riitä ennen kuin kaikki maat sen ratifioivat. Vasta ratifioinnin jälkeen EU voi todeta, onko sen asettama ehto verrannollisista vähennystoimista toteutunut. Tämä voi viedä kuukausia, jopa vuosia.
Ennen kaikkea on kyse siitä, että vain tasatahtisella päästöjen vähentämisellä taataan, että päästöt kokonaisuutena vähenevät eivätkä vain siirry paikasta toiseen kokonaispäästöjä kasvattaen. Siksi EU:n vähennysten ehdollistaminen muiden toimiin on ympäristön kannalta vastuullista politiikkaa. Muuten toteutuisi Verheugenin paha ennuste, että me vain viemme saasteita ja tuomme työttömyyttä tänne.
En kuitenkaan tyrmäisi Kiinan lupausta täysin huonona. Mielestäni se on lupaus oikeaan suuntaan, ja hämmentää oikealla tavalla EU:ta, joka on jumittunut Kioto-malliin, päästöleikkauslukuihin eikä näe että koko CO2-ongelmaa voitaisiin ratkoa muutenkin kuin päästökattoja asettamalla.
Kiinan Business As Usual ei näet ole mikä tahansa lupaus, sillä maa on sitoutunut vahvoihin energiatehokkuustavoitteisiin, jossa vuosittainen dekarbonisaatiotavoite on 3,7%.
Dekarbonisaatioon panostaminen on joka tapauksessa askel oikeaan suuntaan, koska se on kikkailematonta ilmastopolitiikkaa. Siinä ei etsitä porsaanreikiä tai siirretä päästöjä muualle vaan pureudutaan itse ongelmaan. Nykyisen ilmastopolitiikan vikahan on ollut siinä, että samaan aikaan kun maailma on kohissut kasvihuoneilmiöstä, päästöt ovat kasvaneet paitsi määrällisesti, myös suhteellisesti, päästöinä BKT:ta kohden.
(Blogi kirjoitettu energiajakasvu.fi -foorumin sivuille)
