When the facts change, I change my mind. What do you do, sir, kysyi kuuluisa ekonomisti John Maynard Keynes.
Entäs me?
Viime viikkoina ilmastotieteessä on tullut vastaan kummallisia yllätyksiä. Nyt en puhu vain kuluneesta kymmenvuotisjaksosta, jonka aikana lämpötila ei ole seurannut päästöjen kasvukehitystä. Vaivoina on myös Climategate: Kyseenalaisen sähköpostikirjeenvaihdon vuotaminen maailmalle on paljastanut ainakin sen, että tutkijat ovat ihmisiä, jotka lankeavat kiusauksiin siinä missä muutkin. Kun poliitikot ja journalistit kaipaavat selviä lukuja ja vahvaa viestiä, on kai harmillista olla kuivakka tiedemies, joka kieltäytyy sanomasta mitään raflaavaa. Pannaan siis paremmaksi kun ilmakehäkin siitä tykkää!
Yksittäisiä hairahtuneitako? Ei aivan, sillä kyseessä on joukko IPCC-raportin johtavia kirjoittajia ja ilmastotieteen linjaajia.
Liioittelun lisäksi on paljastunut tieteenteon kannalta jopa rikollisia ratkaisuja, kun viikonloppuna tuli tieto, että lämpötilalaskelmien taustalla olevaa raakadataa on hävitetty. Se ei vahvista luottamusta ilmastotieteeseen – ja luottamusta tarvittaisiin isojen ratkaisujen alla.
Hyvä uutinen ei ollut sekään, että Mike Mann meni julkaisemaan uuden lätkämailan, jonka aineistosta ei ole korjattu Korttajärven vilunkia: suomalaisryhmän tutkimusta oli käytetty nurin niskoin, jolloin johtopäätöskin on viisto.
Mutta hassuimpaan ilmiöön ilmastoasioissa olen törmännyt ihan koto-Suomessa.
Luin äskettäin Pasi Toiviaisen blogikirjoittelua CO2-raportin sivuilla. Tämä ilmastotieteen maallikko mutta aiheeseen runsaasti perehtynyt toimittaja paheksui lämpenemiskeskustelun "epätarkkuutta". Skeptikot kuulemma sotkevat tarkoituksellisesti kaksi eri käsitettä toisiinsa, tapahtuneen ja vasta tulossa olevan lämpenemisen:
"Lisäksi on syytä oivaltaa, että kun ilmastonmuutoksen yhteydessä puhutaan ainutlaatuisesta ja ennenkokemattomasta lämpenemisestä, viitataan yleensä ennen kaikkea siihen tulevaan lämpenemiseen, joka maapalloa tällä vuosisadalla odottaa. Skeptikoiden kielenkäytössä jo tapahtunut lämpeneminen ja tuleva lämpeneminen usein tarkoituksellisesti sotketaankin toisiinsa ja näin hämätään suurta yleisöä. IPCC:n neljännessä arviointiraportissa (2007) todetaan, että jos maapallo todella lämpenee alkaneella vuosisadalla 5 astetta eli saman verran kuin jääkaudelta nykypäivään, 'ei ole todisteita, että viimeisen 50 miljoonan vuoden aikana tapahtuneiden vastaavan suuruisten maailmanlaajuisten lämpenemisten joukosta löytyisi sellainen, joka olisi ollut nopeudessaan tulevan muutoksen vertainen'."
Kukahan nyt hämää suurta yleisöä? Ei sentään IPCC mutta Pasi ainakin.
Olen opiskellut tieteenfilosofiaa, enkä löydä edellämainitulle argumentoinnille oikeampaa sanaa kuin KEHÄPÄÄTTELY: premissi todistetaan oikeaksi itsensä avulla.
Nyt meneillään ilmastonmuutoksen ainutlaatuisuutta todistetaan asioilla, jotka eivät ole vielä tapahtuneet. Jos ilmastoskeptikot empivät juuri tätä tulevaa, heitä on vaikea vakuuttaa perutelemalla asia sillä itsellään.
On selvää ettei IPCC:n lauseessa ole sinänsä mitään loogista vikaa, sillä se on triviaali totuus: Jos meille tulee poikkeuksellisen korkea lämpötilanousu, tuloksena on ainutlaatuisen korkeita lämpötiloja.
Kyseessä on kuitenkin kehämääritelmä ja osapuilleen yhtä pätevä kuin "jos kuu on tulevaisuudessa cheddaria, se myös maistuu cheddarilta".
Se ei vakuuta.
Olenko ilkeä? Olen varmaan vähän, mutta virkani puolesta koen sen ikäväksi velvollisuudekseni. Kööpenhaminan kokous on tulossa ja poliitikot ovat siunaamassa siellä ainutlaatuisen kalliita päätöksiä. Panoksetkin ovat kovat, suuntaan jos toiseen. Jäitä siis hattuun ja järkeä harkintaan. Meillä ei ole historiaa tukenamme, sillä ilmastopolitiikassa on kyse uudesta ilmiöstä. Ilmastotiede puolestaan on tieteenlaji, jossa epävarmuuden osuus on poikkeuksellisen suuri. Tilannetta ei auta sekään, että tähänastinen ilmastopolitiikka on ollut epäonnistumisten sarja: se on ollut Kioton resepteillä paitsi päästöjä myös usein saasteita kasvattavaa. Muutenhan voisimme sanoa, että vähennetään edes varmuuden vuoksi – mutta kun siinäkin on näyttö surkeaa, hinta korkea ja vähentäminen on kääntynyt vastakohdakseen.
Kaikki tapahtunut on murentanut luottamuspääomaa. Kansalaisia varten, nykyisiä ja tulevia, näitä päätöksiä tehdään. Vähintäänkin meidän tulisi luoda luottamusta siitä, että tiedämme mitä teemme. Mutta kun sekä ilmastotutkimus on osoittanut haurautensa että tähänastiset saavutukset tehottomuutensa, nyt ei pitäisi halveksia niitä, jotka kysyvät, onko Kioton keisarilla vaatteita.
Jos vaatteita on, vastatkaa paremmin.
JK: lmastopolitiikan tehottomuus on täysin eri asia kuin epävarmuus ilmastonmuutostieteestä. Niitä ei pidä sotkea toisiinsa.
Ne molemmat kuitenkin hämmentävät kansalaisia yhtä aikaa ja vaikuttavat – eikä kumpakaan pidä vähätellä. Siksi päättäjien tulisi olla entistä tarkempia siitä, että se mitä Kööpenhaminassa tehdään, on oikeasti tehokasta ja hyödyllistä, kaikissa olosuhteissa. Olen ehdottanut kokonaisvaltaista ilmastopolitiikkaa ja saasteiden vähentämiseen tähtäävää dekarbonisaatiota päästökattoja asettavan hiilipolitiikan sijasta. Se kannattaisi siinäkin tapauksessa, että kasvihuoneteorian johtopäätökset osoittautuisivat joiltakin osin hätiköidyiksi.