Poliittinen kuohunta Suomessa on kovimmillaan ja seuraan toki uutisotsikoita, vaikka ulkomailla olenkin. Vaalirahoituskeskustelu on asia, johon olen itsekin ottanut kantaa monen monta kertaa. Yhdyn täysin Matti Vanhasen tuskailuun siitä, onko ylipäänsä mitään rahoitusmuotoa, joka saisi hyväksynnän. Jos vaalirahaa yrityksiltä tai säätiöiltä ei hyväksytä, vaihtoehdoksi jää puoluetuki – mutta hyväksyttäisiinkö se paremmin? (Tässä linkki aihetta koskevaan kolumniini Tukea tylsimyksille .) Puolueet tarvitsevat joka tapauksessa rahoitusta kansanvaltaisessa demokratiassa, ja se on yhteinen etu, sillä muutoin vallankäyttäjiksi päätyisivät lähinnä vain rikkaat ihmiset. Kaiken yhtäaikainen vastustaminen on sen vuoksi populismia.
Ratkaisuksi peräänkuulutetaan avoimuutta saadun vaalirahan suhteen. Sanoisin ihanaa, mutta viime eurovaalien jälkeen en sano. Pikemminkin sanon, että suokaa minun hymyillä. Avoimuus ei toimi, jos medialle toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. (Tässä jälleen linkki aihetta koskevaan blogiini .)
Tai niin kuin eräs kollegani huokasi toimittajalle, joka kyseli tämän kampanjakustannuksista: keskittyisitte joskus olennaiseenkin. Kun hän oli yhteydessä ulkomainosfirmaan oman vaatimattoman laskunmaksunsa merkeissä, sen toimitusjohtaja ihmetteli, miten on mahdollista, että erään ehdokkaan vaalirahoitustarkastusviranomaisille ilmoittama kampanjan kokonaissumma voi olla pienempi kuin heidän samaiselle ehdokkaalle lähettämänsä lasku. Suomessa ilmeisesti on.
Siksi hallituspuolueet ovat taatusti oikeassa siinä, ettei nyt käytävässä kohussa ole mitään poliittista jakoviivaa – kaikki ovat liemessä, sillä kyseessä on maan tapa, johon toimittajatkin useimmiten sopeutuvat, paitsi ei ehkä juuri nyt. On selvää ettei kokonainen kelvoton kulttuuri voi kaatua pääministerin harteille.
Eilen HS listasi omilla sivuillaan lukuisia kysymyksiä Matti Vanhaselle ja pyysi lukijoita kontribuoimaan listaa. Minä tartuin tilaisuuteen kysymällä, onko Vanhasella itsellään määriteltynä jokin raja, jonka ylitettyään pääministerin tulisi erota. Kysymys oli periaatteellinen ja filosofisesti kiinnostava – onko rajaa ylipäänsä ja jos on, niin mikä. Ennalta en ota enkä ottanut kantaa, onko pääministeri jonkin rajan ylittänyt. Toimittaja soitti minulle kysymykseni perään ja kysyi, mitä itse pidän rajana. Sanoin että eurooppalainen klassinen raja kulkee toden puhumisessa: jos siitä laistaa, on erottava. Pitäisikö Vanhasen siis erota, kysyi hän. Sanoin etten halua osaa arvioida onko Vanhanen valehdellut, ja esitin vastakysymyksen toimittajalle, onko hänen mielestään näin käynyt.
Kumpikaan meistä ei osannut vastata.
Minun oli helppo lisätä, ettei tässä kommentissa ole yhtään mitään henkilökohtaista. Arvostan Matti Vanhasta ja hänen työtään. Vielä enemmän arvostan kuitenkin demokratian reunaehtoja ja kansalaisten luottamusta järjestelmän suoraselkäisyyteen ja perusterveyteen. Sitä ei voi eikä pidä liikaa horjuttaa epävarmuudella. Jos kaikki on kunnossa eikä väärin ole toimittu, se pitää sitten kiireesti osoittaa ja selvästi tuoda esiin. Arvuuttelu ja epävarmuudessa pitäminen on vahingollista ja rapauttaa luottamusta.
Mitä enemmän aikaa Kanerva-kohusta kuluu, sitä enemmän harmittelen, miten alun perin vähäisestä asiasta syntyi myrsky ja luottamuksen menetys. Jouduttiin turbulenssiin, josta muutaman epäonnisen selittely-yrityksen jälkeen ei ollut paluuta.
Mutta tätä on politiikka – henkilövahinkoja sattuu, ja välillä ne ovat silkkoja onnettomuuksia, kolareita, joissa syyllinen ei välttämättä loukkaannu pahiten vaan sen tekee sivullinen.
PS. Kuulin juuri radiouutiset ja täsmennän, että toisin kuin uutisissa väitetään, en ole pyytänyt Vanhasta määrittelemään missä kulkee valehtelun raja. Kuten HS:n toimittajalle sanoin, kysyin periaatteellisen kysymyksen, onko pääministerillä määriteltynä ylipäänsä jokin raja, jota ei voi ylittää. Minä en tohtinut ottaa kantaa siihen, onko hän valehdellut, en edes tällaisen kysymyksen muodossa.
Syy kysymykseeni oli seuraava: Minua kiinnostaa kysymys poliitikon sisäisestä maailmasta ja omaehtoisista arvoista. Politiikassa voidaan toki aina viitata siihen, että luottamus mitataan eduskunnassa. Paljon kiinnostavampi kysymys kuitenkin on, missä omat rajat menevät – ellemme sitten elä poliittisessa kulttuurissa jossa tämä kysymys ohitetaan irrelevanttina ja epäkiinnostavana, ja ulkoapäin asetetut pragmaattiset rajat riittävät.
