Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa.
Olin eilen eduskunnassa Suuren valiokunnan järjestämässä ilmastoseminaarissa. Siihen osallistuivat monet tärkeät nimet, kuten ympäristöministeri Lehtomäki Oras Tynkkynen ja ympäristöministeriön ilmastoneuvottelija Sirkka Haunia.
Mitä enemmän kuuntelin, sitä enemmän ihmettelin. Tässä siis vähän ihmettelyäni:
– Ihmettelen, ettei Ilmatieteen laitoksen johtaja, professori Petteri Taalas vaikuta seuraavan tieteellistä keskustelua eikä päivitä ilmastonmuutosta koskevia power point-esityksiään. Hän esitti monta vuotta vanhoja lukuja ja graafeja, vaikka uudempaakin tietoa olisi jo tarjolla. Vanhentunut data yhdistettynä asiantuntija-asemaan voi johtaa vilpitöntä yleisöä harhaan. Olin aikoinani suosittelemassa Taalasta hänen virkaansa, joten koen vastuuta tilanteesta.
– hmettelen, miksi kriittisenä lukijana tunnettu Erkki Tuomioja tyytyy pinnallisuuteen, kun on ilmastonmuutoksesta kyse. Hän totesi, että kaikki ilmastonmuutosta koskeva uusi tieteellinen tieto on vain lisännyt huonoja uutisia, hyviä ei tule. Hän ei näytä lainkaan noteeranneen niitä kriittisiä puheenvuoroja, joissa ihmetellään, miksi vain poikkeukselliset ja huolestuttavat uutiset julkaistaan mediassa mutta tilanteen parantuminen tai normalisoituminen ohitetaan. Kumpikin – niin huono kuin hyvä – on silti mitattua tietoa, joka ansaitsisi tulla mainituksi.
– Ihmettelen ylipäänsä, miten monet kansan valitsemat vastuunkantajat seuraavat niin pintapuolisesti aluetta, joka on nimetty kohtalonkysymykseksi. Seminaarissa käyttäydyttiin aivan kuin maailmalla olisi vain yksi ratkaisumalli ilmastonmuutoksen torjumiseen – eurooppalainen epäilemättä. Tämä on nurkkakuntaisuutta ja fantasiapolitikointia.
Asiaa pitää tietenkin perustella, muuten minuakin sopii ihmetellä.
Meille näytetään edelleen graafeja, joissa ympäristökatastrofien taloudelliset menetykset ovat viime vuosina voimakkaasti lisääntyneet, vaikka uusien tutkimuksien mukaan nouseva trendi häipyy, kun aineisto normalisoidaan sosioekonomisilla tekijöillä. Kun samanaikaisesti ottaa huomioon hyvinvoinnin lisääntymisen, väkimäärän lisääntymisen ja rannikkoalueille suuntautuvan kohtuuttoman huolettoman rakentamisen, vahingot saavat selityksensä ja ovat normaalissa linjassa.
Klassinen lätkämaila, graafi lämpötilan vaihtelusta viimeisen parin tuhannen vuoden aikana, jonka puhuja näytti ja jota minäkin olen aikoinani usein näyttänyt, on jo todettu tiedeyhteisössä väärennetyksi ja tekijä on itsekin malliaan korjannut. Joskin se kuvasi oikein havaittua viimeisten vuosikymmenien nousua, se antoi menneestä lämpötilavaihtelusta liian tasaisen kuvan.
Tuomiojan havaintokyky on ollut selektiivinen, sillä positiivisia uutisia negatiivisten ohella on todella ollut, mutta ne kiinnostavat harvoin mediaa. Esimerkiksi harvoin mainitaan, että Etelämantereen merijääpeite on laajentunut viime vuosikymmenien aikana ja Jäämeren jääpeitekin osoittaa elpymisen merkkejä 2007 vuoden notkahduksesta.
Globaalit lämpötilat eivät ole nousseet 2000-luvulla, vaikka päästöt ovat nousseet räjähdysmäisesti ja useissa malleissa ennustetaan jopa ilmaston viilenemistä seuraaviksi vuosikymmeniksi. Voisihan tätäkin pitää hyvänä, helpottavana uutisena, vaikka se osoittautuisikin tilapäiseksi. Se kertoo ainakin sen, että ilmastoon vaikuttavia tekijöitä on useita.
Ilmastonmuutos on vakava asia, mutta sillä myös pelotellaan sumeilematta. Puhuminen megaongelmasta ja odottaminen megaratkaisua siihen on riistänyt huomiotamme monilta akuuteilta vakavilta ongelmilta: köyhyys, eroosio, ilmansaasteet, kulkutaudit. Ihmisistä tulee symboleita vain jollekin tulevalle eikä heitä auteta nyt. Kuvitellaan, että kun päästöt on saatu vähenemisuralle, heidän ongelmansa ratkeaisivat. Näin ei ole.
Ihmiskunta on ratkaissut monta ongelmaa ja ratkaisee vastakin. Ilmastonmuutoksesta on kuitenkin realistista tunnustaa, että se ei ensinnäkään ole kokonaan meidän käsissämme. Prosessit ovat hitaita, monien sukupolvien pituisia. Vaikka tekisimme mitä päästövähennyksiä, vuonna 2060 elämme maailmassa, jossa on kulkutauteja, sotia, köyhyyttä, epätasa-arvoa, nälkää. Tulvat, syklonit ja kuivuus tekevät tuhoaan ja tappavat. On siis joka tapauksessa kysymys sopeutumisesta uusiin olosuhteisiin, ja luovuuden harjoittamisesta niissä.
Panikointi ei ole viisasta eikä se auta. Monilta se on vienyt elämänhalun ja toivon. Hätäily on johtanut meitä jo nyt huonoihin seurauksiin ja huonoon politiikkaan, jossa päästöt eivät vähenny vaan kasvavat – eikä ainoastaan päästöt vaan saasteet. Kuten komissaari Gunther Verheugen kommentoi EU:n päästökauppaa: onko mitään järkeä, jos viemme saasteita ja tuomme työttömyyttä.
Lisää aiheesta eilisessä blogissani, jonka kirjoitin seminaarissa istuessani: Suunnitelma B on tarpeen.
PS. Lisäyksenä saamani palautteen pohjalta täsmennän, että puhuin ilmastonmuutoksen UUTISOINNISTA. En ole ilmastotieteilijä mutta seuraan aktiivisesti eri saitteja. Hyväksi esimerkiksi kelpaavat Jäämeren peitteen uutisoinnit. Kun yhden kuukauden luvut olivat huolestuttavat, tehtiin pikaisia johtopäätöksiä: sulaminen tapahtuu kokonaan ja pian. Kun kehitys palautui kuukautta myöhemmin normaalille raiteelle – joka toki sekin on laskeva, mutta linjassa aiempien vuosien kanssa – sitä ei katsottu uutisoinnin arvoiseksi. On perusteltu, että kysehän on lyhyestä aikajaksosta. Mutta samanlaisen lyhyen aikajakson perusteella tehtiin se raflaava ja radikaali johtopäätös, jota nyt ei kuitenkaan ole vedetty julkisuudessa takaisin. Jos pitää varoa tekemästä johtopäätöksiä lyhyiden jaksojen perusteella, logiikan nimissä varovaisuuden pitäisi toimia joka suuntaan.
Minä en kiistä ilmastonmuutosta. Mutta olen kasvavassa määrin kriittinen alarmistiselle liioittelulle, koska siitä ei seuraa hyvää politiikkaa ja se vie pitemmän päälle tieteen uskottavuutta suuren yleisön silmissä. Me tulemme tarvitsemaan tiedemiesten panosta vielä paljon, ja siksi heidän tutkimuksiaan liioitteleva ja valikoiva uutisointi on vahingollista
