Ei sunkaan ollut tarkoitus, että vaalikampanjan aikana bloggaustauot venyisivät viikon pituisiksi, kun nimenomaan piti mataloittaa kynnystä ja kertoa kampanjan arjesta, silläkin uhalla että tuloksena olisi latteaa ja itseensä keskittyvää raportointia. Tilannetta on kuitenkin mutkistanut kotisivujen perusteellinen uudistus. Lisäksi oli superkiireinen Strasbourgin viikko. Sen lopuksi unohdin vielä läppärini bussiin, jolla matkustin Strasbourgista Frankfurtiin. Nettiyhteys kateissa siis kotvan aikaa.
Nyt helpotti, kun sivujen päivitys on jo omissa käsissä ja uudet pelit hankittu. (Jos enää muistan mitä kiireisellä Strasbourgin viikolla tapahtui, päivitän jäljestäpäin).
Lauantai olisi voinut Eurooppa-päivistä ihanin, ellei sää olisi ollut sangen euroskeptinen. Helsingissä ja Espoossa se oli hyytävän kylmä. Kuljin kiertuesuunnitelman mukaan Eurooppalainen Suomi -rekan (lähes tyhjä) reittiä ja päädyin Espan (tyhjä) kautta Linnanmäelle. Linnanmäelle keskittyivät kaikkein virallisimmat Eurooppa-päivän tapahtumat, virallinen eurovaalikampanjan avaus ja meppien haastattelut. Matti Vanhanen avasi tilaisuuden, ja yleisön tentattavana oli 6 meppiä: Jäätteenmäki, Sitonen, Hassi, minä, Paasilinna ja Vatanen. Vanhanen keskustelutti meitä Itämerestä ja kuljettajien työaikamääräyksistä, jossa hän ilmaisi tyytymättömyytensä parlamentin äänestystulokseen. Siitä olin hänen kanssaan samaa mieltä, Itämerestäkin kyllä, periaatteessa. En vain voinut olla nurisematta siitä, että Suomi juuri itse haaskasi mahdollisuutensa ajaa Itämeren asiaa puheenjohtajakautensa aikana. Mistä moinen häveliäisyys silloin? Me muutamat mepit kerjäämällä kerjäsimme, että Suomi olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja nostanut Itämeren suojelun poliittisen agendan keskiöön. Ei kehdattu vai? Nyt Ruotsi kyllä kehtaa, mikä oikein onkin.
Reino Paasilinna oli meistä haastatelluista ainoa, joka ei ole ehdolla jatkoon – palvelusvuosia hänellä on syksystä 96 alkaen eli lähes 13. Sanottakoon, että pidän häntä yhtenä Suomen vaikutusvaltaisimmista mepeistä.
Viime aikoina on esitetty erilaisia arvioita meppien vaikutusvallasta. Se on aiheuttanut eräänlaisen Matteus-efektin, jossa sille jolle tulee arvostusta, kertyy sitä sitten ekstranakin. Käsitteen olen oppinut filosofian professoriltani Ilkka Niiniluodolta, joka tieteenfilosofian kursseillaan analysoi tutkijoiden maineen arvioinnin kriteerejä ja mm. sitaatti-indeksien roolia sen arvioinnissa.
Matteus-efekti kertoo sen yksinkertaisen seikan, jonka Jeesuskin Matteuksen evankeliumissa totesi: jolla on, sille annetaan. Jolla on mainetta, se saa sitä lisää. Jossain vaiheessa ylitetään sellainen kynnys, jossa Matteus-efekti alkaa toimia: mainetta ja tunnustusta tulee jo enemmän kuin ansioista voisi suoraan johtaa: silloin on kyse sosiaalisesta turvallisuudesta. On helppoa kannattaa sitä, mikä on jo hyväksi todettu.
Virrankoski todettiin yhdessä stt:n uutisessa on vaikutusvaltaisimmaksi mepiksi vuosittain toistuvien budjettiraporttiensa vuoksi. sitten uutista alettiin toistaa eräänlaisena totuutena – vaikka sekin perustui pienen ryhmän arvioon. Virrankoski onkin todella hyvä meppi ja perehtynyt budjettiasioihin. mutta jos ajattelen hänen pelipaikkaansa suomalaisen kansalaisen edunvalvonnan näkökulmasta (melkein kaikki meistä ovat yksimielisiä siitä, että kiistaton tavoite olisi pitää huolta työpaikkojen säilymisestä), se pelipaikka ei ole läheskään vaikuttavimmasta päästä.
Paasilinnan pelipaikka oli sen sijaan sellainen, koska a) hän kuuluu isoon ryhmään ja b) hän oli eräässä parlamentin merkittävimmistä valiokunnista c) eikä rivijäsen vaan ryhmänsä koordinaattori, joka jakaa raportit eli tekee isoja poliittisia linjapäätöksiä henkilöitä valitessaan ja on aina kartalla siitä, minkä linjan ryhmä valitsee kiistanalaisissa kysymyksissä. Tästä elementistä media tuntuu olevan autuaan tietämätön.
Jos muistan oikein, koordinaattoreita suomalaisissa ovat vain Hassi ja Takkula, vaikkakin heillä on pienet ryhmät. ne ovat tärkeitä paikkoja, muuta ei voi sanoa.
Omanikin on tärkeä pelipaikka, eri syistä, mutta palaan siihen joskus toisen kerran.
