Pakistanin historian ensimmäinen vähemmistöministeri Shahbaz Bhatti saapui eilen illalla Eurooppaan ja Suomeen. Hän tekee viikon kiertueen, jonka aloittaa ja lopettaa täällä, ja käy siinä välissä mm. Berliinissä ja Tukholmassa.
Tunne Shahbazin muutaman vuoden takaa. Ensimmäisen kerran tapasin hänet vuonna 2005, kun kävin Lontoossa Benazin Bhutton kodissa kylässä. Shahbaz oli tuolloin APMA:n, All Pakistan Minorities Alliancen johtaja. Bhutto haaveili paluusta Pakistanin pääministeriksi seuraavissa vaaleissa, ja Bhattin järjestön työ vähemmistöjen hyväksi oli myös yksi Benazirin poliittisista painopisteistä. Minä puolestani olin puheenjohtaja järjestössä, joka keskittyi uskonnollisten vähemmistöjen ihmisoikeuskysymyksiin.
Syyskuussa 2007 menin Pakistaniin Bhutton kutsusta – vierailua isännöi Bhatti, sillä Bhutto lymyili itse vielä Dubaissa. Lokakuussa tein parlamentin päätöslauselman Pakistania koskien, joulukuussa Bhutto saapui maahan ja tapettiin. Vuotta myöhemmin Bhatti soitti minulle ja kiitti päätöslauselmasta ja muusta tuesta – hänet oli sinä päivänä nimitetty historian ensimmäiseksi vähemmistöministeriksi. Ensi töikseen hän sääti lain, jonka mukaan vähintään 5 % työpaikoista pitää antaa uskonnollisille vähemmistöille.
Radikaalin islamin keskuksessa maltillista vähemmistöjen – kristittyjen, buddhalaisten, hindujen, sikhiläisten ym. – puolestapuhujaa on yritetty vaientaa. Myös tappamalla. Talebanit ja Al Qaeda eivät ihaile häntä. Shahbaz on realisti: ”Joskus ne onnistuvat. Mutta vaikka minä kuolen, laki jää eloon. Yritän siksi saada mahdollisimman paljon aikaa vähemmistöjen oikeuksien hyväksi. ”
Toisaalla näillä sivuilla olen kertonut Pakistanin matkastani enemmän Muun muassa raiskatuista lapsista, joiden ainoa rikos oli että heidän vanhempansa edustivat väärää uskontoa.
Kävimme maanantai-aamuna tapaamassa Alex Stubbia ulkoministeriössä. Alex otti Shahbazin ystävällisesti ja uteliaana vastaan ja halusi perusteellisen analyysin Pakistanin tilanteesta, josta hän oli vastikään keskustellut Hillary Clintoninkin kanssa. Kaikkihan sanovat samaa: Pakistan on se pahin juttu, mitä poliittisiin uhkiin tulee.
Lounastimme UM:n väen kanssa, sillä Alexin täytyi rientää samaan aikaan vierailulla olevan Medjedevin perään.
Illalla minulla oli kokonaan toisenlaista ohjelmaa. Ressun maineikas lukio vietti europoliittista iltaa, jonne minut oli kutsuttu alustamaan ilmastonmuutoksesta. Tätä päivää oli etsitty koko kevään, ja kun se viimein löytyi ja lyötiin lukkoon, sain kutsun mennä NATOn puolustuskorkeakouluun Roomaan pitämään esitelmää ilmastopolitiikasta. Minua houkuteltiin sanomalla että olisin ensimmäinen suomalainen joka puhuu tuollaiselle kurssille, jossa on korkeita upseereita useasta eri maasta. Säälitti sanoa ei, mutta en voinut vaivalla viilattua Ressuakaan periä NATO kuitenkin jousti ja sanoi että voisivat venyttää esitelmän alkamisaikaa, jos lennän aamun ensimmäisellä koneella.
No, menin Ressuun. Siellä ensimmäiseksi törmäsin Anneli Jäätteenmäkeen, joka sanoi, että ethän puhu kauan, meillä on paneelikeksustelu. Vastasin että 30 minuutista on sovittu. Anneli kalpeni. Ei säteillyt myöskään Arto Bryggare, jolla oli sama huoli: Kuulin että pidät puheen, et kai puhu kauan. Kysyin järjestäjiltä, mistä on kyse, ja kuulin että nyt täytyy luentoa lyhentää kahteenkymmeneen minuuttiin. No se kai onnistuu, tuumin. Sitten tuli Ressun oppilas, tilaisuuden juontaja, joka sanoi että voisitko puhua vain vartin, näitä panelisteja hermostuttaa näet.
Äh. Olisinpa tiennyt, niin olisin mennyt Roomaan jo illalla. Vartin takia ei olisi kannattanut. Puolen tunnin luentoa on vaikeata puolittaa fiksusti asian kärsimättä.
Ja vaikeaa se olikin. Hätäilin ja laukkasin. Ja koska en päässyt perustelemaan kaikkea mitä sanoin, ei ihme että oppilaat tulivat jälkeenpäin kysymään, miten sitten Kiina ja Intia voitaisiin houkutella päästövähentäjiksi.
