Aamulla aikaisin lähdin Roomaan nukuttuani huonon yön. Alitajuntani on kiukkuista ja nirsoa sorttia: jos se tietää että pitää herätä aikaisin lennolle, se katsoo yön menneen harakoille joka tapauksessa eikä päästä minua sikeään uneen. Siksi harrastan normaaliviikkoina vain ja ainoastaan iltapäivälentoja.
Koneessa nukahdan tietysti heti. Ja näen aina samaa aamulentopainajaista: unessa olen nukahtanut taksiin ja huomaan myöhästyneeni lennolta. Herään hätkähtäen ja tajuan olevani kyseisellä lennolla. Jatkan siis unia – ja missaan aamiaisen.
Ennen laskeutumista selaan Hesarin. Siinä on juttu eilisestä Ressun esitelmästä: ja peuhana, toimittaja väittää lehdessä että yritin tehdä vaikutusta yleisöön viittaamalla Rooman matkaan. Hän ei siis tajunnut, että yritin perustella muutamia minuutteja, joilla ylitin vartin puheajan – että tämän takia jäin.
Roomassa NATOn sinisen auton on määrä odottaa minua ja viedä heti luentosaliin. Kestää hetken ennen kuin löydän auton. Lähdemme ajamaan. Nukuttaa taas ja on jano. Koulussa kättelen rehtorit, annan muistitikun esitelmän ja pyydän vettä. Katseeni osuu laukussa olevaan piristävään vitamiinipommiin, jonka sain edellisenä viikonloppuna Anterolta. Ehkä se voisi nyt buustata. Sitten puhumaan.
Alussa sujuu hyvin. Sitten alkaa tulee paha olo ja alkaa huimata. Sydän tykyttää oudosti ja hiki nousee pintaan. Ikinä ei ole ollut tällaista. Minulla on vaivana matala verenpaine mutta ei se koskaan puhuessa ole yllättänyt. Pidän pikku paussin ja siirrymme kysymys-vastaus – osioon Se on jo helpompaa sillä saan istua.
Lennän samana iltapäivänä Lyonin kautta Strasbourgiin täysistuntoon. Ihmettelen yhä huimauskohtaustani. Vasta yöllä sängyssä tajuan: se vitamiinipommi! Vahvat vitamiini ovat aiemminkin tömäyttäneet minut kanveesiin. Niitä EI PIDÄ ottaa tyhjään vatsaan.
