Arvoisa puhemies,
Käsittelyssä oleva asetus on luonnollinen jatko ja tärkeä osa Montrealin pöytäkirjaa, joka velvoittaa 191 allekirjoittajavaltiotaan aktiivisesti luopumaan otsonikerrosta heikentävistä aineista. Montrealin pöytäkirjaa on oikeutetusti pidetty yhtenä menestyksekkäimmistä kansainvälisistä ympäristösopimuksista – tulokset puhuvat puolestaan: otsonikerrosta heikentävien aineiden kulutus on vähentynyt 95% viitetasoon verrattuna. Lisäksi 20 vuoden aikana on vältytty kasvihuonekaasupäästöiltä, jotka vastaisivat yli 100 miljardia tonnia hiilidioksidia. Siksi nyt käsissämme asetus ei pelkästään edesauta otsonikerroksen palautumista ennalleen, vaan on myös tärkeä osa ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa.
Yhdeksän vuotta sitten laadittu edellinen asetus oli auttamatta jäänyt kehityksestä jälkeen ja sen uudelleen päivittäminen oli tarpeen. Nykyisen asetuksen rakenteen yksinkertaistaminen, vanhentuneiden määräysten poisto ja raportointivelvoitteen lisääminen koskemaan uusia aineita ovat uudistuksia, joita kipeästi tarvittiin. Haluan lämpimästi onnitella kollega Bloklandia työstään parlamentin esittelijänä – ensimmäisen luennan kompromissi, vaikka demokraattisesti haastava, on juuri tämän kaltaisessa uudelleenpäivityksessä järkevää, ja siihen pääseminen jo sinällään ympäristöteko.
Nyt hyväksyttävä asetus lähentää oikealla tavalla nykyisiä yhteisön säännöksiä kohti Montrealin pöytäkirjan alkuperäisiä määräyksiä. Esimerkiksi HCFC-yhdisteiden tuotannon lopettamisaikataulun aikaistaminen viidellä vuodella vuoteen 2020 on järkevää ja perusteltua, samoin myös vientikaupan kiellon poikkeuksien määrän vähentäminen. Siinä missä tämä asetuksen tavoitteita ei yhteisössämme voida saavuttaa riittävällä tavalla pelkästään jäsenvaltioiden toimin, on ongelmaan suhtauduttava globaalissa taloudessa myös globaalisti: liian monien vientikaupan kiellon poikkeuksien todentaminen aiheelliseksi olisi liian vaikeaa.
Arvoisa puhemies,
Montrealin pöytäkirjaa on itseään täydennetty peräti neljästi. Kaksikymmentä vuotta voimassa ollut sopimus sai täydennystä Lontoossa 1990, Kööpenhaminassa 1992, Montrealissa 1997 ja Pekingissä 1999. Sopimus on paitsi menetystarina, myös tarina siitä miten virheliikkeitä on välttämätöntä korjata, kun ymmärrys lisääntyy. Tätä samaa viisautta tarvitsisimme nyt Kioton pöytäkirjan kanssa.
Alkuperäinen pöytäkirja keskittyi otsonikerroksen suojeluun rajoittamalla lähinnä CFC-yhdisteitä, ja kiristi nopeasti tavoitetta lähes nollaan. Tässä yhteydessä CFC-yhdisteitä alettiin korvata muun muassa HCFC-yhdisteillä, jotka olivat otsonikerrokselle huomattavasti vaarattomampia. Mutta kuten ympäristöongelmien ratkaisussa usein käy, ongelma siirtyi toiseen kohtaan. HCFC-yhdisteet eli fluoratut kaasut osoittautuivatkin erityisen haitallisiksi niiden voimakkaan lämmityspotentiaalin vuoksi: eräät niistä ovat yli tuhat kertaa kovempia lämmittäjiä kuin hiilidioksidi. Niinpä tuli tarpeelliseksi korjata sopimuksen heikot kohdat.
Samanlaista kykyä ottaa opiksi tarvitaan Kioton sopimuksen kanssa. On myönnettävä, että tällaisena se ei ole lainkaan tehokas. Se ei vähennä globaalisti päästöjä eikä se edes vähennä hiili-intensiivisyyttä. Ehkä ongelma onkin siinä, että Kioton sopimuksen laatijat olettivat että hiilidioksidin ongelmaa voitaisiin ratkoa freonien tavoin.
Ilmastonmuutoksessa on kysymys kokonaan toisen mittaluokan ympäristöongelmasta aikaisempiin verrattuna. Siinä missä otsonikadon kohdalla oli kysymys teollisuus- tai energiatuotantoon liittyvien sivutuotteiden synnyttämistä ongelmista, ilmastonmuutoksen aiheuttajassa on kysymys koko maailmantaloutta ja tuotantoa ylläpitävästä tekijästä: maailma käy yhä hiilellä.
Siksi ilmastonmuutos tulee nähdä ennen kaikkea tuotantotalouden ongelmana. Ratkaisujen painopiste on siirrettävä päästöjen rajoittamisesta energian ja materiaalien tuotantotapojen kokonaisvaltaiseen uudistamiseen.
