Jyrki Katainen tiivisti eilisessä Kokoomuksen puoluehallituksen kokouksessa hyvin sen, mikä maahanmuutto- ja rasismikeskusteluamme vaivaa. Oikein ei ole se, että ihmiset, jotka kokevat tai näkevät myös maahanmuuton kriittisiä seurauksia, vaiennetaan tai heidät lytätään automaattisesti syrjään ja leimataan rasisteiksi. Ilmiselvästi tämä on koskenut myös osaa Perussuomalaisia, kuten Soinia itseään.
Katainen arveli, että jos keskustelun asetelmat ovat näin polarisoituneet, ja jos kaikki kritiikki leimataan rasismiksi, maahanmuuttovihamielisyys vain kasvaa.
Jos tilannetta katsoo eurooppalaisten esimerkkien valossa, ei voi kuin olla samaa mieltä. Maahanmuuttajakielteisyyden todennäköisin kasvualusta on suvaitsevaisuuteen pakottaminen ja oman kulttuuritaustan syyllistäminen, niin paradoksaaliselta kuin se ehkä kuulostaakin. Mutta on hyvin lyhytnäköistä kuvitella suvaitsevaisuuden tarkoittavan sitä, että ongelmista ja näkemyseroista pitää olla yksinkertaisesti hiljaa.
Meilläkin on useana jouluna uutisoitu monen koulun ja päiväkodin karsineen juhliensa perinteistä osuutta jouluevankeliumi, seimi ja enkeli taivaan on hyllytetty, jäljelle on jätetty talviset pakkaslaulut ja tonttuleikit. Päätöstä on perusteltu suvaitsevaisuusnäkökohdilla ja halulla olla loukkaamatta toisuskoisten tunteita.
Perustelu on yllättänyt minua. Kuulun europuolueemme islam-työryhmään ja olen osallistunut keskusteluihin, jotka liittyvät Islamin ja kristinuskon vuoropuheluun. Tulevaisuuden ja etenkin EU:n laajentumisen kannalta tämän dialogin merkitys tulee hyvin tärkeäksi. Sen havainnon teen yhä uudestaan, että länsimaissa usein harjoitettu uskontosiivous ei vastaa muslimien toiveita yhteiskunnasta. Onko kyseessä jokin omaehtoinen itsesensuuri, jota kukaan ei ole ollut vaatimassa? Uskonnollisesti sitoutuneen ihmisen on päinvastoin helpointa elää siellä, missä tätä elämänaluetta ei tarvitse kieltää ja missä uskontoa pidetään arvossa.
Ennen kuin siis teemme suurta uskonputsausta ja luovumme kulttuurisista perinteistämme maahanmuuttajat mielessämme, kannattaa harkita huolellisesti, mihin sitä tarvitaan. Olennaiseksi tulee kysymys, mitä suvaitsevaisuus on ja miten sitä edistetään. Ja kannattaisiko tehdyistä virheistä oppia?
Hollannin esimerkki valaisee ehkä jotakin. Vuoden 2004 syksyllä tapahtunut hollantilaisen ohjaajan Theo van Goghin murha ja sen jälkiseuraukset paljastivat Hollannista paljon uutta. Maahanmuuttajien kulttuurinen integraatio ei ollutkaan niin saumaton kuin oli luultu, ja kuuluisa hollantilainen suvaitsevaisuus oli koetuksella. Hollanti, jota oli pidetty eräänlaisena Euroopan risteyksenä ja makrokosmoksena, koki lyhyessä ajassa satoja rasistiseksi tai äärioikeistolaiseksi luokiteltavaa tekoa.
Suuri osa hollantilaisista antoi tukensa islaminvastaisille mielipiteille. Pääministeri Balkenende yritti liennytellä ja haastaa dialogiin. Sen jälkeen alettiin pohtia, mikä meni pieleen maahanmuuttopolitiikassa. Helppoja, selviä vastauksia ei ole, mutta ilmeisesti aiempi linja kasvatti paineita, jotka purkautuivat. Sen jälkeen Hollanti otti selvästi askeleen kohti maassa maan tavalla -politiikkaa. Esimerkkinä siitä on tiukentunut kielipolitiikka: maahanmuuttajalta edellytetään valmiutta opiskella kieli määräajassa.
Oma kysymykseni on, voisiko kriisillä olla jotakin tekemistä sen kanssa, miten liberalismin vaatimaa suvaitsevaisuuden käsitettä on ymmärretty. Onko omasta perinteestä tingitty tavalla, joka jännitteiden lieventämisen sijasta onkin kasvattanut niitä.
Paternalismin eli holhoamisen pelko on saanut yhä useammat kuvittelemaan, että moniarvoisuuden vaatima suvaitsevaisuus tarkoittaa erilaisten arvojärjestelmien kritiikitöntä hyväksymistä ja omista arvoista vaikenemista. Ne jotka eivät halua leimautua suvaitsemattomiksi, tuntevat painetta ajatella että yhteisö- ja kulttuurisidonnaisten tapojen kritisointi on sopimatonta. Tämä ajattelumalli kuuluu kuitenkin eettiselle relativismille, ei liberalismin moniarvoisuuden vaatimukselle, on liberalismin suvaitsevaisuuskäsitettä tutkinut filosofi Sirkku Hellsten sanonut.
Hellsten valittelee teoksessaan Oikeutta ilman kohtuutta nyky-yhteiskunnan arvokeskustelun köyhtymistä. Valtion puolueettomuuden vaatimus on johtanut hänen mukaansa siihen, ettei enää ole katsottu asiaankuuluvaksi puhua julkisesti yhteisistä arvoista ja hyvästä elämästä. Tällöin myöskään liberalistiselle hyvinvointivaltiolle ei uskalleta etsiä yhdessä suuntaa. Myös historioitsija-filosofi Juha Sihvola on todennut saman seikan liberalismin vaaraksi: aatteen olisi syytä lakata teeskentelemästä ideologista neutraalisuutta: emme voi olla puolueettomia inhimillistä hyvää koskeviin näkemyksiin nähden.
Hellsten pitää relativismia liberalistisen yhteiskunnan väärinkäsityksenä, joka johtaa vahingolliseen väistelyyn arvoista. Hellsten peräänkuuluttaa relativismin sijaan pluralismia eli moniarvoisuutta, jonka mukaan erilaisia arvo- ja uskomusjärjestelmiä on pyrittävä ymmärtämään päätöksenteossa – siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat merkittävä osa ihmisten elämää.
Hellsten katsoo, että relativismista seuraa itse asiassa jännitteiden kasvu, koska se väistelee vaikeita alueita ja ohittaa ne. Pluralismilla jännitteet voivat lientyä, koska se lähtökohtaisesti ottaa huomioon ihmisten arvomaailmat ja niiden erot.
Mitä tämä voisi olla? Miten moniarvoisuutta voisi edistää?
Kuvitellaan monikulttuurista ympäristöä ja lasten päiväkotia siellä. Se sijaan, että luovuttaisiin uskonnollisista juhlista, lapsille voitaisiin suoda tilaisuus jakaa kulttuurinsa ja taustansa rikkaimmat elementit. Siinä missä toinen päiväkoti ohittaisi kalendaariset uskonnollisperäiset juhlat vaikenemalla, pluralistinen vaihtoehto antaisi lapsille mahdollisuuden nähdä läheltä ramadanin, joulun tai hanukan peräjälkeen.
Oman identiteetin juurien tunteminen antaa hyvän lähtökohdan aitoon suvaitsevaisuuteen ja toisten kunnioittamiseen. Perintö tunnistamalla, ei siitä vaikenemalla, päästään parhaaseen kulttuuriseen dialogiin. Omasta tärkeästä luopuminen ei välttämättä edistäkään suvaitsevaisuutta ja keskinäistä ymmärrystä.
