Supergrid on nyt muotia. Euroopan parlamentin vihreiden piirissä on ilmennyt innostusta vauhdittaa uusiutuvan energian käyttöönottoa vaatimalla uutta Euroopan laajuista kantaverkkoa, joka perustuisi ns. tasasähköön nykyisin vallitsevan vaihtovirtajärjestelmän sijasta. Idea on uljas, ja tavoite etelässä: Pohjois-Afrikasta olisi saatava aurinkosähköä, jolla voitaisiin kattaa Euroopan energiantarve helposti.
Myös kollegani Sirpa Pietikäinen katsoo, että uusiutuvien energianlähteiden massiivisen lisäyksen suurimpia esteitä on Euroopan nykyinen sähköverkkorakenne. Koska uusiutuva energia ei ole jakautunut tasaisesti ympäri Eurooppaa, ja energiaa joudutaan väistämättä kuljettamaan pitkiäkin matkoja tuotantopaikalta loppukuluttajille, tarvitsee Eurooppa uudenlaisen kantaverkon, korosti Pietikäinen. Ratkaisuksi hän tarjoaa tasavirtaisen (HCDC) kantaverkon rakentaminen.
En ole insinööri minäkään, mutta Pietikäinen tarkoittanee HVDC-tekniikka (high-voltage direct current), josta esimerkkinä voidaan mainita Suomenlahden alittava Estlink-kaapeli. Parhaimmillaan HVDC olisi pitkillä matkoilla, kun kilometrit laskentaan tuhansissa, sillä silloin häviöiden sanotaan jäävän hyvin pieniksi. (ABB kauppaa HVDC-tekniikkaansa aktiivisesti, mutta unohtaa kertoa, että toistaiseksi senkin kaapelissa tapahtuu siirtohäviöitä siinä kuin muidenkin – tosin pitkiin matkoihin se parhaiten sopiikin.)
Kantaverkon kehittäminen, uusiminen ja vahvistaminen on toki ilman muuta kannatettavaa. Mutta kun kysyy alan asiantuntijoilta kantaa supergridiin, poliitikkojen hypetystä sieltä ei löydy. Innostus kaatuu toistaiseksi puutteelliseen tekniikkaan – ja niihin samoihin suuriin siirtohäviöihin.
Supergridillä ymmärretään erilaisia asioita. Ajatuksena on kuitenkin tasasähköön perustuva, kapasiteetiltaan hyvin suuri siirtoyhteys. Grid tarkoittaa verkkoa. Tällä hetkellä tasavirtaan perustuvia verkkoja ei ole olemassakaan, sen sijaan tasasähköä voidaan käyttää siirtoyhteytenä kahden eri alueen välillä. Syy on siinä, että teknisesti tasasähköllä ei ole helppo tehdä verkkoa, jossa olisi useita liittymispisteitä eli haaroja.
Tasasähkön hyviä puolia ovat halvempi investointi ja alhaisempi siirtohäviö. Siirtohäviössä ei kuitenkaan saavuteta mitään massiivista eroa vaihtovirtaverkkoon nähden. Alhaisimpiin häviöihin päästään, kun kulutus on lähellä tuotantoa.
Nyt vihreiden innostus kielii uskosta, että nopealla tahdilla voitaisiin siirtyä uusiutuviin, kunhan asenteet muuttuvat, ja verkko uusitaan tasavirtaiseksi.
EU-maiden sähköstä on uusiutuvaa nyt alle 10 prosenttia, ja puolet siitä on vesivoimaa, jota on enää vaikeata lisätä. EU:n tavoite 20 % loppuenergiasta vuodelle 2020 on jo yksin erittäin haastava. Sen tietävät vihreätkin, ja kurottavat katsetta nyt etelään ja Saharaan.
Monet asiantuntijat katsovat, ettei verkko ei ole tälläkään hetkellä mikään este uusiutuvan energian tuotantoon. Syyt ovat muualla. Verkkoa tulee vahvistaa, mutta verkko rakentuu sitä mukaa, kun tuotantoa tulee. Ei ensin tehdä verkkoa ja sitten tuotantoa.
Totuus kuitenkin on, että suurin ongelma verkon rakentamisessa on rahan puute ja kansalaisten vastustus. Tasaverkkokaan tuskin sitä taianomaisesti poistaisi.
Siksi jään ihmettelemään, mistä juuri nyt on kyse. Vaaleistako? Onko tämä, enemmän kuin vakava suunnitelma, jonkinlainen tarina, joita vaaleissa aina tarvitaan? Jokin unelma, josta voisi innostua ja hullaantua, vaikkei se aivan nappiin osuisikaan? Etenkään kun moni ei puuttuvia faktoja edes huomaisi, humanisteja kun useimmiten ollaan.
Huomioni kiinnittää myös teesien vaihtuminen. Sama joukko, joka nyt puuhaa uusiutuvien edistämistä supergridin kanssa, oli vielä vähän aikaa sitten hajautetun energiantuotannon puolestapuhujia. Hajautetun piti tuoda kaikki hyvä: uusiutuvat markkinoille, pienet verkkohäviöt, markkinoiden hyvä toimivuus, alhaiset kustannukset jne. Nyt tämän kaiken saman hyvän saakin aikaan massiivinen keskitetty tuotanto Saharassa arabien hyvässä huomassa.
Ollaanko nyt ymmärretty, että suuri on tehokasta vaikka pieni onkin kaunista?
Kannatan ideaa, mutta maltilla. Yksipuolinen riippuvuus Afrikan suuntaan ei ole sen viisaampaa kuin Venäjänkään suuntaan. Toisekseen koko Euroopan sähköverkon vaihtaminen uuteen vaatii valtavia rahallisia investointeja. Aivan samoinhan vihreät ovat vaatineet koko Euroopan voimalaitoskannan vaihtamista uusiutuvaan energiaan perustuvaksi. Kuka nämä rahoittaisi? Se tarkoittaisi, että ilman tukia kannattava ydinvoima, maakaasukäyttöiset CHP-laitokset ja muut vähäpäästöiset voimalaitokset romutettaisiin ja tilalle rakennettaisiin julkista ja kansalaisten tukea vaativaa tuulivoimaa, joka ei tuota sähköä joka kelillä.
Ennen kuin EU alkaa sitoutua uusiin yksipuolisiin uusiutuvan energian tavoitteeseen ja supergrid-haaveeseen, realiteetit ja faktat on syytä selvittää. Muun muassa on syytä tehdä selvitys, onko kyseessä aidosti vähempipäästöinen ja -häviöinen sähkönsiirtotapa kuin nykyinen vaihtovirtatekniikka. Nykyistä sähköverkkoa ja siihen vuosikymmenten aikana tehtyjä investointeja ei ilman tarkkoja laskelmia kannata noin vain alkaa vaihtaa toiseen.
Pelkään pahoin, että supergridin kaukainen toteutettavuus ja epävarmuus tiedostetaan idean alkulähteillä. Mahdollisesti kyse onkin poliittisesta aloitteesta, jolla pyöritetään asiantuntemattomien päitä. Silloin EU:n pöytään voidaan kiikuttaa lisää uusia sitovia uusiutuvan energian tavoitteita – nyt kun sähkönsiirto-ongelmakin on ratkaistu.
