Kun otsikot kirkuivat Nina Mikkosen kohulausunnoista, piti minunkin ottaa selvää, mitä hän oli mennyt sanomaan. Se ei ollut itse asiassa vaikeata, sillä 18-vuotias poikani pyysi minua katsomaan Youtubesta haastattelua, jossa yksi nainen käyttäytyy todella huonosti. Sisällöstä hän ei ollut niinkään kiinnostunut, ihmettelipä vain miten on mahdollista, että joku puhuu koko ajan päälle ja keskeyttää, toimittajan ollessa täysin kykenemätön panemaan tilannetta kuriin. Kyse oli hupivideosta muiden joukossa, ja erityisesti poikaani huvitti asetelman paradoksaalisuus, kun argumenttina kotihoidon puolesta vilahtivat tasapainoinen ihmisyys, sosiaaliset taidot, rakkaus, ja sydämellä puhuminen.
Mutta mitä itse asiaan tulee, eihän tuo Nina Mikkonen niin väärässä ole – kohu liittyi enemmän viestin muotoon kuin sisältöön. Siksi olikin vähän sääli, että tärkeä keskustelunaihe lähti liikkeelle niin heikoin tyylipistein. Toisaalta: kuka uskoo, että mitään keskustelua olisi noussut, jos joku siivompisuinen kotiäiti, seesteinen kuin buddha, olisi kypsästi ja kohteliaasti argumentoinut lasten kotihoidon puolesta? Siihen tarvittiin skandaali.
Olin itsekin vuosikausia kotona. Ajatus lasten laittamisesta tarhaan ennen kolmatta ikävuotta oli minulle mahdoton – vaikka olisinkin mennyt töihin tai yliopistolle, ei töistä luultavasti olisi edes tullut mitään tunnonvaivojen tähden. Paitsi että lastenpsykiatriset tutkimukset puhuivat jo tuolloin kyseisen ikärajan puolesta, myös oma kokemukseni vahvisti sen. Niinpä todella uskon, että lapsi sopii tarhamaiseen päiväkotiin vasta, kun hän voi itse selostaa päivän tapahtumat, ja kun hän hahmottaa ajan kulkua sen verran, että käsittää vanhemman tulevan takaisin. Parempi olisi sitä ennen olla kotona.
Ymmärrän toki, ettei aina näin voi olla. Sen ei silti pitäisi estää myöntämästä hyvää kotihoitoa pienen lapsen kiistattomaksi eduksi.
Suomalaisessa keskustelussa on hankalaa se, että puheenvuorot lasten kotihoidon puolesta koetaan oikopäätä moralismiksi tai naisen aseman murentamiseksi. Itse naisasia on vielä viritetty siten, että kunnon feministiäidin pitää käyttäytyä ikään kuin hänellä ei lapsia olisikaan. Feministi-isän pitäisi taas olla niin kuin hänellä ei olisi mitään muuta.
Kotiäitivuosinani ympäristö ei rohkaissut vähääkään – pelkkää sääliä sain osakseni. Siinä nähtiin nuori akateeminen nainen elämäänsä hukkaamassa. Tuntui ettei lehdistökään rohkaise: elämä on jossain tuolla, ei tässä lasten kanssa. Naiselle luodaan painetta selviytyä kaikesta yhtä aikaa, ja niitä esimerkkejä ylistetään. Siksi luulen, etteivät varhaiset päivähoitoratkaisut liity aina taloudelliseen pakkoon, ehkei ammatilliseenkaaan; kotiin ja lapseen satsaamista ei vain pidetä arvossa.
Kun kuopus oli ylittämässä kolmen vuoden maagisen rajan ja aloin katsella työpaikkoja, työnhakulomakkeet eivät asiaa auttaneet. Jos curriculum näyttääkin perheellisen kohdalla vaatimattoman lyhyeltä, saisi työnantaja vilkaista virkatodistustakin eikä heti tuomita hakijaa vilttiketjuun. On katkeraa, ettei monissa työnhakukaavakkeissa edes kysytä mahdollista kotona hankittua työkokemusta. Itse listaisin kotona vietetyt vuodet kokemusteni kärkipäähän – yhä. Muutaman lapsen kanssa oppii korvaamattomia asioita, se pätevöittää moneen. Ja muuten, kun päiväkotiaika sitten tuli, se oli hyvä kokemus ja hoitajat rakastettavia.
Yksi asia on sanottava. Oman ajan puutteeseen voi todella väsyä, samoin kotona tehtävän työn loputtomaan määrään, mutta itse lapset ovat yhtä juhlaa. Minä en suinkaan osaa pitää kotiäitiä suurena uhrautujana – päinvastoin ihmettelen mistä määrästä iloa poissaolija jää paitsi. En ikinä olisi antanut sitä ykkösluokan viihdettä jonkun toisen hommaksi. En etenkään nyt, kun tajuan miten nopeasti kaikki on ohi.
