Euroopan parlamentti sinetöi viimein ilmastopaketin, jonka sisällöstä jäsenmaat pääsivät sopuun viime viikolla. Heti jäsenmaiden sovun jälkeen ympäristöjärjestöt valittivat tulosta vesitykseksi tai tavoitteista luopumiseksi. Monet toimittajat valitettavasti toistivat uutisen sellaisenaan.
Vesitysväitteille ei ole pohjaa. Huippukokous sitoutui maaliskuussa 2007 leikkaamaan päästöjä 20 prosenttia vuoteen 2020 mennessä. Vaikka ilmastolainsäädännön sisällöstä on taisteltu tulisesti, yksikään jäsenmaa ei ole ehdottanut päästöleikkaustavoitteesta luopumista, ei myöskään pienentämistä. Eikö sen, lopullisen tavoitteen, pitäisi ratkaista kun ollaan tekemisissä ilmastonmuutoksen kanssa?
Kysymys ei olekaan päästöleikkauksista vaan siitä, tehdäänkö ne kalliisti vai kustannustehokkaasti. Vihreät ja ympäristöjärjestöt ovat halunneet kallista huutokauppamallia, koska kalliin hinnan signaaliin uskotaan. Valitettavasti järjestelmä ei toimi niin kauan kuin se ei ole globaali. Sitä ennen se on yksipuolinen vero lätkäistynä maailman puhtaimmalle teollisuudelle mikä olisi ympäristönsuojelun kannalta virheliike. Näinä aikoina hintojen keinotekoinen nostaminen on vastuutonta kun tiedetään, että mitään erityistä ympäristöetua siitä ei ole.
Tulevan ilmastosopimuksen tärkein tavoite onkin tasatahtisuus. Olennaista on saada aikaan sopimus, jossa yhtäällä tehtyjen päästövähennysten seurauksena ei tapahdu päästöjen kasvua jossain muualla.
Viime viikolla saavutettiin muutakin. YK:n ihmisoikeuksien julistus täytti kuusikymmentä vuotta. Sunnuntain Helsingin Sanomat kyseli muutamalta suomalaiselta, mitkä ovat merkittävimmät saavutetut ja menetetyt vapaudet. Professori ja kirjailija Jukka Kemppisen vastaus saavutetusta vapaudesta oli puhuttelevin: Suomen perustuslain seitsemännen pykälän takaamaa oikeutta elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ei luonto kunnioita. Menetämme nämä kaikki, kun aikamme loppuu, Kemppinen tylytti.
Vaikka luonto ei tee ihmisarvolle oikeutta, ihmiselon ihanuus on siinä, että me voimme panna paremmaksi. Meillä on oikeus valita arvomme. Näin sanoo Kemppinenkin: oikeudet elämään ja vapauteen ovat puhtaita arvovalintoja; ne ovat aksioomeja ja postulaatteja. Kyseiset oikeudet ovat kaikkien muiden oikeuksien lähtökohta, ne itse eivät ole siis tosiasioita, joiden olemassaolon voisi todistaa tai johtaa loogisesti. Niin ei ole liioin kielto toisen ihmisen tappamisesta.
Juuri näin. Olen usein vedonnut samaan: me tarvitsemme arvoja, sillä esimerkiksi heikompiosaisen puolustamista ei voi mitenkään perustella aristotelisesti, pelkin rationaalisin argumentein.
Arvoiksi eivät kuitenkaan kelpaa ontot sopimukset. Ne vaativat taakseen kokonaisen maailman, jonka voimaan ja velvoittavuuteen ja perimmäiseen hyvyyteen luotetaan. Vain sellaiset arvot kestävät ja jaksavat sortumatta kantaa maailman raskasta painoa.
Ja tässä kohdin tullaan jouluun, seimen äärelle. Enkeli ilmoitti suuren ilon kaikille kansoille. Syntyi mies, joka tunnusti arvon lapselle, köyhälle, sairaalle, aivan jokaiselle. Syntyi jotakin, jonka jälkeen maailma ei ollut enää milloinkaan sama.
