YK:n ilmastokokous Puolan Poznanissa alkaa huomenna ja huipentuu kahden viikon päähän, jolloin virkamiesneuvottelut muuttuvat ministeritason kohtaamiseksi. Poznanin kokousta luonnehditaan tärkeäksi välietapiksi, kun varsinainen tähtäin on Kööpenhaminassa vuoden päästä. Siinä kokouksessa maailmalle odotetaan uutta ilmastosopimusta, parempaa ja kattavampaa kuin 2012 umpeutuva Kioton sopimus.
Kööpenhaminan sopimukselta odotetaan paljon, etenkin koska Kioto antoi niin vähän: se kattaa vain neljänneksen päästöistä. Kioton heikkous on ymmärrettävääkin, sillä ei kukaan osannut ennakoida sitä nopeutta, millä päästöt lähtivät Kiinassa ja Intiassa kasvuun ja sopimus laski nämä maat kehitysmaiksi, joiden päästöjä ei pidetty sopivana rajoittaa. Ymmärrettävää sen sijaan ei ole, miksi me olemme sietäneet Kiotoa niin kauan lähtemättä etsimään tehokkaampia ratkaisuja.
Kioton idea oli solidaarinen, mutta lopputulos huono. Siinä missä teollisuusmaat ovat kyenneet parantamaan eli vähentämään hiili-intensiivisyyttään, mikä tarkoittaa että vähemmillä päästöillä tuotetaan enemmän, kasvu Kiinassa ja Intiassa on pääosin likaista. Kioton sopimus on saattanut osaltaan tuudittaa huonoon suoritukseen. Jos tuotanto sitten siirtyy Euroopasta kehitysmaihin ja maailmalaajaan kysyntään vastataan näin likaisemmin, ilmiötä kutsutaan hiilivuodoksi.
Suomen ympäristöministeriön tiedote tiesi kuluneella viikolla kertoa, että uusi Kööpenhaminan sopimus tulee perustumaan Kioton järjestelmän pohjalle, sitä laajentaen ja siitä saatuja kokemuksia hyödyntäen.
Tästä en olisi niinkään varma. Väite on osa sitä eurooppalaista retoriikkaa, jota meillä niin mielellään harrastetaan EU:han on kehittänyt koko ilmastopolitiikkansa Kioto-mallille. EU on edelläkävijä, Jos me emme toimi niin ketkä sitten ja niin edelleen. Oletetaan, että kun me kehitämme päästökauppaamme, muut liittyvät siihen.
Pelkään pahoin, että juuri tämä taustaoletus on virheellinen. Balin vuoden 2007 kokouksesta lähtien voi väittää, että ilmastopolitiikan painopiste on siirtymässä Euroopasta Tyynellemerelle. USA:n rooli tulee olemaan yhä keskeisempi, ja Poznanin jännittävin kysymys onkin, millaisen kannan USA:n uusi hallinto ottaa eurooppalaiseen linjaan. Arvioni on, että vaikka kuulisimme aiempaa myöntyvämpää puhetta, USA:n hallitus ei tule esittämään mitään sitovaa lainsäädäntöä runsaaseen vuoteen, sillä vuoden 2010 välivaalit ovat lähellä.
Balilla YK:n sihteeristö, Al Gore ja EU-maat peräänkuuluttivat Kioton tilalle uutta Kiotoa: vahvempaa ja suurempaa, tarkoittaen uusia, tiukempia ja voimakkaammin aikarajoihin sitovia päästötavoitteita. Japani julisti kantansa jo konferenssin alussa. Se ilmoitti, ettei halunnut arvostetun Kioto-nimen tulevan liitetyksi epäonnistuneeseen diplomaattiseen strategiaan. Japani ilmoitti tukevansa Kioton sopimuksen jatkamista, mutta ilmaisi selkeästi, että sopimuksen jatkon täytyy rakentua eri periaatteille.
Kanada valitsi Japanin linjan tukemisen. Intia ilmoitti, ettei näe tietä tehokkaaseen ilmastopolitiikkaan, ellei USA ole mukana. Kiina myötäili samaa. USA oli tyytymätön Kioto-malliin, jonka ulkopuolelle se oli aikoinaan jäänyt. Ja Balilta USA todella sai lopulta haluamansa, kokonaan uuden neuvotteluraiteen. Olin läsnä Balin pitkälle venähtäneessä loppukokouksessa, jossa useita moitteita saanut USA ilmaisi lopulta mukaantulonsa ja korosti halunneensa koko ajan tehokasta ja tuloksellista ilmastopolitiikkaa. USA vaati uutta viitekehystä, tiekarttaa, jolla päästään tehokkaisiin pitkän tähtäimen kasvihuonekaasuvähennyksiin vuoteen 2050 mennessä.
Ilmastopoliittisessa keskustelussa vastakkain ovat siis rajoituksiin ja säätelyyn perustuva Kioto-malli ja G8-maiden esiin nostama Hokkaido-malli, joka korostaa suoraan puhtaaseen teknologiaan panostamista.
Olin marraskuun alussa tutustumassa Japanin ilmastopolitiikan linjauksiin maan kauppa- ja teollisuusministeriön METIn vieraana. Energiatehokkuuden mallimaa vakuutti, ettei EU:n valitsema tie sille kelpaa: päästöoikeuksien huutokauppaa pidetään kalliina ja tehottomana järjestelmänä. Samoja epäilyksiä on esitetty muualla. Raskaan säätelyn sijasta Japani leikkaa päästöjään tuotannon tehokkuuteen ja teknologiasatsauksiin keskittyen ja väittää onnistuvansa siinä EU:ta paremmin.
Viisainta olisikin kuunnella tarkkaan japanilaisten vaihtoehtoa, vaikkapa vain sopimusta täydentävänä versiona. Ennen pitkää se voi olla myös ainoa tapa säilyttää kasvomme edelläkävijänä. Muuten voi olla, että löydämme itsemme sanomasta: Seuraa minua, tulen takanasi.
