Helsingin Sanomat kirjoittaa sunnuntaisivuillaan tänään niistä näkemyseroista, joita meillä on päästökaupassa Satu Hassin kanssa. Meillä molemmilla on ollut direktiivin uudelleentarkastelussa iso rooli: Satu luotsasi ryhmänsä kantaa siitä teollisuusvaliokunnan puolella, kuten minäkin. Taisimme molemmat saada omien poliittisten ryhmiemme täyden tuen linjallemme. Sadun kohdalla se oli luonnollista, minun kohdallani yllätys, sillä oma pääraportöörimme Doyle ympäristövaliokunnan puolella oli Sadun lailla komission kannalla. Hän jäi vaille omien tukea, mutta sai sitä kyllä muilta. Minä taas jäin parlamentissa vähemmistöön, mutta neuvostossa eli jäsenmaiden puolella linjalleni löytyy vastakaikua. Samoin se saa tukea eurooppalaiselta ammattiyhdistysliikkeeltä.
Pari kommenttia Hesarin juttuun: muutamassa kohdin perusteluni, jotka kyllä toimittajalle sanoin, olisivat tuoneet juttuun ymmärrettävyyttä, jos toimittaja olisi ne julkaissut. Toki ymmärrän tilanpuutteen – olen ollut toimittaja itsekin. Viesti ei silti saisi vääristyä.
Kuulostaa tietenkin aika arrogantilta väittää, että teollisuus seuraa minua päästökauppakannassa, eikä päinvastoin. Olisinko sellainen mielipidejohtaja – tuskin. Ymmärrän, että se oli Hassin korvissa puppua, etenkin jos perusteluni pudottaa pois. (Vasta perusteluineni olisin kuulostanut ihmiseltä, joka ei ole kokonaan kadottanut suhteellisuudentajuaan.)
Vastasin toimittajalle Hassin syytökseen, jonka mukaan olisin kiikuttanut muutosesityksissä pöydälle teollisuuden kannan. Totesin, että syytös ei ole mahdollinen, sillä minulla on ollut kyseinen kanta jo ennen kuin teollisuus on sitä esittänyt, ja se seikka on tarkastettavissa. Ajallisesti teollisuus on seurannut tässä asiassa päästökaupan suhteen minua, en minä heitä.
Olen ehdottanut jo viime kaudella, kun päästökauppaa luotiin, benchmarkkaukseen perustuvaa mallia. Mitään nimeä mallille ei ollut vielä vakiintunut , ja itse puhuin teoreettisen minimin mallista päästöoikeuksien jakoperusteena: esitin, että eri tuotannonaloilla tulisi määrittää mikä on tuotantotonnia kohden se päästöjen teoreettinen minimi, johon voidaan päästä. Vasta sen tason ylittävän pitäisi ostaa päästöoikeuksia. Tuohon aikaan mm terästeollisuus esitti yksinkertaisesti päästökaupan ulkopuolelle jäämistä. Minä kysyin vuonna 2001, eikö tämä vaihtoehtoni olisi kannustavampi lähestymistapa, koska se johdonmukaisesti palkitsee päästöjen vähentäjää.
Vastasin myös Hassin syytökseen, että malli jota hän puolestaan ajaa, on Eurelectricin. Eikö sellainen yhtään paina vaa´assa? Toivottavasti edes toimittajat kiinnittävät kriittistä huomiota siihen, että päästökaupan suurin rikastujataho, pörssisähköä tuottava Eurelectric on kirjoittanut merkittävimmän osan Doylen raportista, ja tämän Eurelectricin johtaja on itse myöntänyt. Eurelectricin intresseissä on sähkön hinnan nousu, koska se merkitsee heille puhdasta tuloa. Vihreiden intresseissä puolestaan on sähkön hinnan nousu poliittisista syistä.
Myönnän itsekin, että ekonomistit kannattavat huutokauppamallia. Sanoin toimittajalle, että kyseinen malli olisi hyvä, jos toimintakenttä olisi globaali. Valitettavasti niin kauan kuin se ei sitä ole, huutokauppa on pelkkä vero. Yksipuolisesti eurooppalaiselle teollisuudelle lätkäistynä se merkitsee kilpailuhaittaa. Samalla se nostaa kustannuksia kauttaaltaan. En näe mitään hyvää siinä, että maailman puhtaimmin tuotetut tuotteet saisivat tällaisen rasitteen ilmastonmuutoksen torjumisen nimissä.
Siksi olen edelleen sitä mieltä, että käytännössä Hassin kannattama malli vie Euroopasta saasteita muualle ja tuo meille työttömyyttä. Se ei ole hyvää rikä vastuullista kestävän kehityksen ympäristöpolitiikkaa.
Ennen kaikkea: ymmärtäisin edes osan Hassin kritiikistä, jos olisin esittänyt teollisuudelle laistamista päästövähennyksistä. Mutta kun en ole vaan ajanut mallia, jolla vä'hennykset voidaan tehdä tehokkaasti, katson että Hassin syytökset kuuluvat ns. väärin sammutettu – asennemaailmaan.
Lisää aiheesta: vastine Helsingin Sanomille
