Eräs päivän uutisista on ex-ulkoministeri Erkki Tuomiojan eilinen blogi, jossa hän moittii ulkoministeri Alexander Stubbia lapsekkaasta innokkuudesta. Tuomioja nostaa miinuksena esiin myös henkilökohtaisen profiloitumisen tarpeen ja amerikkalaiset silmälasit, joiden läpi Stubb Tuomiojan mukaan katselee maailmaa.
Jaa-a, minäpä mietin. Mietin kutsuja, joita ei Tuomiojan aikana Amerikasta kuulunut. Mietin ihmettelyä ulkopoliittisesta linjastamme. Mietin tsunami-onnettomuuden aikaista toiminnallista halvaustilaa ja empatian huutavaa poissaoloa onnettomuutta koskevassa tiedottamisessa.
Niinpä sanon: Jos Stubbin tyyli on lapsekasta innokkuutta, niin siinä tapauksessa me tarvitsemme lisää lapsekasta innokkuutta Suomeen. Setämäinen apatia ei ollut tuonut mitään raikasta poliittiseen kulttuuriimme pitkään aikaan. Päinvastoin, monet meistä jopa alkoivat uskoa, että jossain universumin huoneentaulussa on määrätty että ulkoministerin pitää olla nuiva ja tunteensa peittävä. Kunnes tajusimme, että mehän saamme päättää siitä itse!
Nyt jotkut jo alkavat tietää, että jossain on maa Suomi ja että siellä on kommunikaatiokykyinen ja hyvät käytöstavat omaava ulkoministeri. Minusta se tuntuu mukavalta – sekin että hänellä on mielipiteitä.
Valta tuo mukanaan suuren vastuun. Vastuu vakavoittaa, se on selvä. Mutta kapulaa ei tarvitse huolia suuhun sittenkään.
