Kauneimman lauseen, jonka olen koskaan kuullut politiikassa, lausui Esko Aho. Vuoden 2000 presidentinvaalit oli juuri käyty, ja Aho oli kokemassa täpärän tappion. Niin on hyvä kuin käy, hän kokosi itseään ennusteet kuultuaan. Lehdistö toisti Ahon kommenttia muutaman päivän, sitten se oli ohi.
Olin vaikuttanut tuolloin politiikassa täpärät puoli vuotta mentyäni läpi elämäni ensimmäisissä vaaleissa, eikä minulla ollut kokemusta jolla olisin tunnistanut lauseen arvon. Mutta mahtoiko moni muukaan tunnistaa? Saatettiin vain ajatella, että Aho nieli pettymyksensä miehekkäällä defenssillä tai otti apua fatalistisesta maailmankatsomuksesta: kaikki on määrätty, ja siihen on tyytyminen.
Nyt kuulen Ahon sanat toisin. Ihanimmillaan kuulen ne ihmisen sisäisenä vapaudenjulistuksena. Ei ole ensinnäkään pakko voittaa. Toisekseen ei edes halua voittaa, ellei ole kannatusta.
Miksi haluaisikaan? Politiikka, jos sen ottaa vakavasti, on vaikeaa ja vastuullista hommaa. Siinä joutuu tekemään isoja ratkaisuja toisten puolesta, valintoja, joista ei aina voi olla varma, mitä niistä seuraa. En ikinä haluaisi ottaa sellaista vastuuta harteilleni, ellei minulla olisi ihmisiä, jotka tahtoivat minut tälle paikalle, ja niitä jotka hyväntahtoisesti toivovat minun onnistuvan tehtävässä. Ihmisiltä saatu kannustava mandaatti on poliitikon tärkein voimavara.
Britannian Gordon Brown mahtaa siunata onneaan, kun talouden alamäki antoi hänelle toisen tilaisuuden näyttää kykynsä. Ensimmäisen tilaisuutensa hän armotta menetti kieltäydyttyään vaaleista nimityksensä jälkeen. Pelko puolueen tappiosta oli kenties liian suuri. Mutta sen sijaan Brownille jäi käsiin henkilökohtainen tappio ja täydellinen karisman ohitusleikkaus. Se tapahtuu kun jää vaille aitoa mandaattia eikä tiedetä halusiko kansa Brownin ylipäätään siihen, missä hän on. Viheliäisempää, yksinäisempää osaa ei poliitikolla voi olla.
Viime vaaleissa kampanjoin erikoisissa olosuhteissa. Olin ollut uudessa puolueessa vajaat kahdeksan kuukautta ehtimättä hankkia uutta tukijoukkoa. Loikkarille käy aina huonosti, tiesin, mutta toisaalta muistin että eurovaaleissa oli aiemmin kiinnitetty huomiota saavutuksiin ja aktiivisuuteen. Siinä minä olin kärjessä. Mutta nyt ahkeruustilastoja ei nostettu esiin, vain huonosti ajoitettu puoluevaihtoni.
Vaalisunnuntaina en enää jaksanut kampanjoida. Saldona oli kipeitä lihaksia, arkoja selkiä, käheä ääni ja kaikkensa antaneen olo. Gallupit eivät lupailleet hyvää, mutta en jaksanut ajatella niitäkään.
Kotona sohvalla uupuneena maatessa tajusin yhtäkkiä, mitä vaalipäivänä on tehtävä, jos haluaa pelastaa sielunsa.
On luovuttava vallasta. On oikeasti annettava se pois ja kumarrettava syvään.
Jos sen saa takaisin, se on uudelleen lahja ja tehtävä, johon ihmiselle annetaan voimatkin. Ja se on suuri kunnia tietenkin. Mutta mieletön se, joka vaalipäivänä luulee jotakin omistavansa. Tai kuvittelee, että maailma on hänelle hänen ahkeruudestaan jotakin velkaa.
Minulla oli arvokasta työkokemusta ja suuria saavutuksia menneellä kaudella, mutta tajusin, ettei se tee minusta itseoikeutettua jatkajaa – ei henkisestikään. Koska lopulta sekin on lahjaa, jos on saanut jotakin aikaan.
Oli suuri vapaus tajuta tämä. Kevyt olo jatkaa, hävisi tai voitti. Sillä sen jälkeen kaikki on lahjaa. Eikä sisäisesti vapaa ihminen menetä koskaan mitään, sillä niin on hyvä kuin käy.
(Julkaistu MTV3 Helmi/ Naisten Vaalit-sivustolla.)
