Kuten moni muukin tänään, minä itken. Olen taistellut isojen, Eurooppaan vaikuttavien päästökaupan pelisääntöjen kanssa yötä päivää, niin etten ole ehtinyt edes kirjoittaa blogeja. Mutta nyt kun tulee suru-uutinen Suomesta, kaikki pysähtyy. Suunnaton suru ja menetys. Se voisi olla minun lapseni. Ja se ON jonkun lapsi, jonkun sisko, veli, omainen, ystävä.
Sanoja on vaikea löytää. Otan silti riskin. Käytän vanhoja sanoja, kolumnista muutaman vuoden takaa. Silloinkin kirjoitin sen surun äärellä. Toistan itseäni mutta niin tuntuu elämäkin toistavan.
Otan sydämestäni osaa koko kansaamme koskettavaan murheeseen.
Kohtalon panttivankeja
Yhtä usein kuin rakastuneet väittävät kuulleensa päässään klik, perustelevat tappajat ja pahoinpitelijät tekojaan vastaavalla akustisella elämyksellä: viattomassa päässä jokin vain naksahti. Ei tiedetty, ei tajuttu, mitä tapahtui; raivo sai yliotteen ja mieli pimeni.
Ja valitettavan usein juuri klikistä seuraa naks. Kun nykyään lukee murheellisia uutisia rakastuneiden, mustasukkaisten ja hyljättyjen epätoivoisista teoista, alkaa teini-ikäisen lapsen vanhemmasta tuntua kuin olisi kohta lähettämässä lastaan rintamalle. Rakastuminen on riskikäyttäytymistä maassa, jossa naksahtelee.
Suomalainen kansa on merkillisen viatonta ja väkivaltaista. Ensin emme tiedä pahuudesta mitään, seuraavassa hetkessä se on jo nielaissut ihmisen peruuttamattomiin tekoihin. Se panee kysymään, voisiko näillä piirteillä olla yhteys keskenään. Jos ihmisiä opetettaisiin tunnistamaan naksahtelua jo alkutekijöissään ja jos jatkuva pikku naksutus kuuluisi maailmankuvaan, sorruttaisiinko yhtä epätoivoisiin tekoihin?
Kulttuurimme suuri erehdys on ihmiskuvassa, jossa ahdistavat kysymykset ihmisluonnon pimeästä puolesta väistetään neuvottomina. Meiltä puuttuvat välineet hallinnoida pahuutta itsessämme. Koska sitä ei uskota, ei tunnisteta eikä käsitellä, se karkaa hallinnasta raivon hetkellä. Kodeissa ei opeteta käsittelemään turvallisesti kielteisiä tunteita, eikä lasta tutustuteta valoonsa ja varjoonsa tasapuolisesti. Luullaan, että optimismi tuottaa optimistista jälkeä.
Filosofi Urpo Harva väitti, ettei millään aatteella ole saatu niin paljon pahaa aikaan ihmiskunnan historiassa kuin uskottelemalla, että ihminen on vain hyvä. Kollektiivinen petos ja hirmuvalta on mahdollista ennen muuta siellä, missä ei osattu olla varuillaan. Saman vision vyöryttää voimalla englantilainen historioitsija ja filosofi Jonathan Glover teoksessa Ihmisyys (Like 2003), jossa käydään läpi kaikki viime vuosisadan suuret tragediat vankileirien saaristosta ja Auschwitzista Ruandaan ja Kosovoon. Tuo teos kuuluisi joka kotiin siinä missä bussiaikataulutkin. Kansaa pitäisi kurssittaa ihmisluonnon tuntemukseen.
Gloverin mielestä filosofian suurin haaste on selvittää suhteensa 1900-luvun tapahtumiin. Hän puolustaa ajatusta empiirisemmästä etiikasta – sen täytyy ottaa huomioon ne kauheudet, joita koko vuosisata oli täynnä, muuten siitä ei ole mihinkään. Meidän on ymmärrettävä itsestämme synkempiäkin asioita kuin monet toiveikkaasti ajattelevat yleisesti myöntävät, sanoo Glover ja jatkaa: Meidän on katsottava sisällämme olevia hirviöitä tarkkaan ja hartaasti. Muuten niitä ei saada koskaan vangittua eikä kesytettyä. Sitaatti on kuin Niko Kazantzakisin Tilinteosta: Meissä on paljon synkkyyttä, monia kerroksia, käheitä ääniä, karvaisia, nälkiintyneitä petoja. Freudinkin mukaan ihmisen vintillä laulaa enkelikuoro, mutta kellarissa ulvovat sudet.
Miten siis petoja katsotaan ja susia kuunnellaan joutumatta niiden valtaan?
Luin kerran erikoisen lehtijutun englantilaisperheestä, jonka kaikki kolme lasta kärsivät harvinaisesta perinnöllisestä sairaudesta. Terveet vanhemmat olivat kantaneet perimässään samaa geeniä, joka molemmilta perittynä sai aikaan sen, etteivät jälkeläiset tunteneet kipua. Mikä "sairaus", ehdin ihastella yhden typerän blondisekunnin ajan, kunnes tajusin.
Sairaus, joka vapauttaa kivusta, on kaikkea muuta kuin helpotus. Se että nämä lapset eivät tunteneet kipua, ei tehnyt heistä haavoittumattomia. Se päinvastoin altisti heidät jatkuvaan hengenvaaraan. Koska kipu ei varoittanut, he saattoivat istua kuumaan takkaan tai katkaista jäseniään rajuissa leikeissä. Nämä leikki-ikäiset olivat ehtineet ruhjoa itsensä ja toisensa raajarikoiksi, eivätkä lääkärit ennustaneet kenenkään heistä saavuttavan aikuisikää.
Kyky aistia kipua osoittautui ratkaisevan arvokkaaksi ominaisuudeksi, joka varjelee ja pitää hengissä.
Fyysisen kipuaistin lisäksi ihmisellä lienee myös henkinen kipuaisti. Joku kutsuisi sitä omaksitunnoksi, toinen superegoksi. Samantekevää, mutta idea on sama: kipu tekee ihmiselle palveluksen kertoessaan rajat, estää ihmistä rikkomasta itseään ja toista.
Yhä yleistyvät uutiset järjettömästä väkivallasta ovat saaneet minut pohtimaan, voiko kokonainen yhteiskunta sairastua siihen, ettei se tunne enää varoittavaa kipua itseään ja elämäänsä hajottaessaan. Voiko kollektiivinen kivuntunne kadota, turtua pois? Jos niin on, häviäjiä olemme me kaikki.
Jokainen meistä osaa arvostaa sitä yhteiskunnallista vapautta, jonka länsimainen kulttuuri takaa. Liberalismin ajoista lähtien yhteiskuntiamme on määrätietoisesti rakennettu yksilönvapauden periaatteen varaan. Poliitikot ovat olleet varsin yksimielisiä siitä, että vapaus on pakkoa paljon tehokkaampi, jos halutaan yhteiskunta, jossa ihmiset viihtyvät.
Mutta vapautta ei voi ylläpitää vannomalla yksin vapauden nimiin. Vapaus ilman vastuuta on tappavaa ja vaarallista. On syytä miettiä, mitä yhteiskunnan eettisiä pohjarakennelmia vapaus toteutuakseen edellyttää. Miten niitä rakennetaan ja miten pidetään yllä? Ja tekeekö sellaista enää kukaan? Missä on vanhempien vastuu? Mikä on kirkon tehtävä, ja tekeekö se sen? Mikä koulun osuus?
Askel äärimmäisen vapaasta yhteiskunnasta äärimmäisen valvottuun on lopulta tavattoman lyhyt. Jos vapauden seurana ei ole sisäänrakennettu vastuuntunto, ennen pitkää ainoa yhteiskuntarauhan tae on jatkuva, alinomainen ja kaikkialle ulottuva valvonta.
Politiikkaan tämä liittyy aivan olennaisesti. Vaikka miten parantaisimme yhteiskuntaa, hyvinvoinnin luominen ei auta, jos yhteiskunta vuotaa toisesta, ihmistensä päästä.
Eettisen kipuherkkyyden ja pahuuden tunnistamisen päämäärä ei ole siinä rypeminen vaan silmiin katsominen. Pahuuttaan kavahtanut löytää moraaliresurssinsa, koska tietää miten kipeästi niitä tarvitsee. Ei vain niin, että tietyn poliitikon suurin ongelma on poliitikko itse. Jokaisen ihmisen suurin ongelma on oman ihon alla.
Sieltä löytyy myös ratkaisuja. Kykymme empatiaan on itsekkyytemme vastavoima, ja parhaiten sen herättää antautuminen toiselle ihmiselle, osallisuus elämänkohtaloon. Siksi Francis Bacon sanoikin oivallisesti: ne joilla on lapsia, ovat antaneet kohtalolle panttivankeja. Samoin on jokaisen rakastavan laita.
(Julkaistu MTV3 Helmi/ Naisten Vaalit-sivustolla.)
