Europarlamentti jää ensi viikolla viiden viikon lomalle, mutta ainakaan ilmastopaketin vastuuhenkilöille ei ole luvassa huoletonta lomanviettoa. Päästökaupan ja uusiutuvien direktiivin käsittely jäi kuluneella viikolla pahasti kesken, ratkaisevaan vaiheeseen. Heti syksyn alussa pitäisi kyetä saamaan aikaan ryhmien väliset kompromissit, mikäli toivottuun aikatauluun halutaan ehtiä.
En itsekään ole aivan huoleton. Olen ollut yhdeksän vuotta europarlamentissa enkä vielä koskaan nähnyt näin hätiköityä toteutusta. Etenkin päästökauppa, jossa vastaan konservatiivien kannasta teollisuusvaliokunnassa, huolestuttaa. Kyseessä on niin merkittävä markkinainstrumentti ja se koskettaa niin monia, ettei EU:lla olisi varaa sellaiseen poliittiseen aikataululliseen kunnianhimoon, joka tapahtuu ympäristön, työpaikkojen ja kestävän kehityksen kustannuksella.
Mistä kiire sitten tulee? Tietenkin ilmastomuutoksen vastustamisella on periaatteessa kiire. Mutta siitä ainakaan ei seuraa oikeus hätiköintiin vaan velvollisuus harkintaan. Biopolttoaineet ovat yksi niistä lukuisista esimerkeistä, joiden pitäisi varoittaa: jollei seurausvaikutuksia tutkita ja harkita kunnolla, saatetaan jopa pahentaa tilannetta entisestään. Nythän näin saattaa käydä myös uusiutuvan energian kanssa, jonka piti hidastaa ilmastonmuutosta. Kesäkuun lopussa Nature Geosciencessä julkaistu laaja eurooppalainen metsätutkimus varoittaa EU:n bioenergiatavoitteen uhkaavan tuhota metsien hiilinielun, joka olisi merkittävin ase ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Olisi ironista ilmastonmuutosta vastustaessa huomata kiihdyttävänsä kasvihuoneilmiötä mutta juuri näin uhkaa käydä.
Kiire on luonteeltaan poliittinen: EU:n komissio korostaa, että meidän on mentävä vahvoina Kööpenhaminan ilmastokokoukseen, jossa vuonna 2009 on määrä päättää kansainvälisen ilmastopolitiikan jatkosta. Vahvuus tarkoittaa komissiolle valmista lainsäädäntöpakettia. En voi olla samaa mieltä. Parempi olisi epäonnistua aikaansaamisessa kuin aikaansaada epäonnistuminen
Päästökauppaa on käyty vuodesta 2005. Idea on teoriassa järkevä, sillä se antaa teollisuudelle joustovaraa, vähentääkö päästöjään itse satsaamalla uuteen tekniikkaan vai ostaako päästöoikeuksia joltakulta muulta, joka on vähentänyt päästöjään. Välikätenä voivat olla meklarit, mutta perusidea on, että päästövähennys on tapahtunut jossakin.
Eurooppalainen toteutus on epäonnistunut kuitenkin pahasti. Se on kiihdyttänyt hiilivuotoa, tuotannon siirtymistä EU:n ulkopuolelle suurempien päästöjen ja huonompien ympäristönormien piiriin. Kilpailuvääristymien lisäksi kärsimme päästökaupasta kohonneena sähkönhintana, josta pörssisähköä tuottavat sähköyhtiöt ovat käärineet miljardivoittoja jaettavaksi osakkailleen. Ympäristöinvestoinneiksi tämä massiivinen tulonsiirto ei ole muuttunut vain rahaa on siirtynyt taskuista toisiin, kuluttajan maksaessa.
Tilannetta korjataan nyt, ja muutos astuisi voimaan 2013. Komissio esittää reseptiksi EU:n laajuista huutokauppaa. Sen ulkopuolelle pääsisi korkeintaan energiaintensiivinen teollisuus, jonka kilpailukykyä maailmalla kohonneet kustannukset verottavat mikäli Eurooppa jatkaa ilmastotekojaan yksin. Laaja konsensus vallitsee siitä, ettei eurooppalaista teollisuutta ja sen työpaikkoja kannattaisi hävittää: Eikö ole typerää, jos viemme saasteita ja tuomme työttömyyttä, varoitteli komissaari Günther Verheugenkin huonosti toteutetusta päästökaupasta.
Järjestin kesäkuussa kuulemistilaisuuden teollisuudenaloille, joita päästökauppa tulisi koskemaan. Analyysit spekulaatioille alttiista huutokauppamallista olivat varsin murskaavat: moni yhtiö ennusti, että tehtaat siirtyvät muualle, jos muutosta komission esitykseen ei synny. Erityisen hankalana pidettiin sitä, että tietämättömyys tulevista pelisäännöistä vaikeuttaa investointeja: tieto siitä mitä teollisuudenaloja ja millaisin toimin suojattaisiin, olisi luvassa vasta 2011. Kuluneella samanlainen viesti tuli saksalaisministeriltä, joka haukkui esityksen huonosti valmistelluksi ja katsoi sen tuovan mukanaan konkursseja.
Keskustelu on saanut minut vakuuttumaan siitä, että komission esitys ei kelpaa. Päästöjä on vähennettävä sitoumusten mukaan, mutta sitä ei pidä tehdä vahingollisella tavalla. Esitämme siksi huutokaupan sijasta parhaaseen tekniikkaan perustuvaa benchmark- mallia päästökaupan piiriin kuuluvalle teollisuudelle. Se antaa johdonmukaisen kannusteen satsata päästövähennyksiin ja palkitsee aina puhtaimpaan tekniikkaan siirtyvää. Kysymys on metodin, ei vähennysten kyseenalaistamisesta. Eurooppaa ei yksipuolisesti pidä altistaa sellaiselle järjestelmälle, joka nostaisi kustannuksia tarpeettomasti ja uhkaisi työpaikkojamme. Siitä ei hyödy edes ympäristö.
