Olen aina ihmetellyt ydinvoiman erityisroolia politiikassa. Millä muulla primäärienergialla on tehty politiikkaa, järjestetty alasajoaikatauluja, kuten Saksassa ja Belgiassa, tai täyskielto kuten Italiassa? Itävallassa ja Ruotsissa ydinvoimasta on järjestetty jopa kansanäänestys. Itävallassa valmis Zwentendorfin voimalaitos jätettiin käynnistämättä, ja iso taloudellinen satsaus jäi hyödyttömäksi. Ruotsi sitoutui luopumaan ydinvoimasta vuoteen 2010 mennessä; maa on kiertänyt päätöstään lähes kolminkertaistamalla olemassa olevien laitostensa kapasiteetin mutta se onkin jo toinen tarina.
Massiivisesta antikampanjoinnista huolimatta ydinvoima kattaa edelleen yli 30 prosenttia Euroopan sähköntarpeesta. Se on olennainen osa energiapalettia, etenkin kun kysymykset ilmastonmuutoksesta, energiariippuvuuden kasvusta ja kilpailukyvyn heikkenemisestä huolestuttavat kaikkia. Ankarimmankin ydinvoiman vastustajan on pakko myöntää sen hyödyllisyys ainakin ilmanlaadun kannalta. Kun esimerkiksi jopa bioenergian tiedetään lisäävän vaarallisten pienhiukkasten määrää ilmassa ja sitä myötä hiukkaskuolemia, kyseessä ei ole mitätön seikka.
Ydinvoiman tyypillisimmät vasta-argumentit ovat pysyneet samoina vuodesta toiseen:
Ydinvoima on vaarallista vaikka tuotettua kilowattituntia kohden se on tehnyt vähemmän vahinkoja kuin yksikään toinen primaarienergiamuoto.
Ydinvoimassa on jäteongelma vaikka ydinvoima on ainoa energiateknologia, joka sentään erottelee ja varastoi jätteensä turvallisesti. Suomi on esimerkki maasta, jolla on jo kestävä ratkaisu ydinjätteen loppusijoitukselle. Hiilen ja maakaasun kohdalla jäte unohdetaan ilmakehään, kunnes saamme kehitettyä hiilidioksidin talteenoton ja varastoinnin tekniikkaa riittävästi.
Emme tarvitse ydinvoimaa, vaan on satsattava uusiutuviin ja energiansäästöön vaikka nykyoloissa on turha panna päästöttömät energiamuodot kilpailemaan toisiaan vastaan: tarvitsemme kaiken puhtaan energian jonka vain saamme, eikä sekään silti riitä vastaamaan kysyntään.
En ole ollut aina ydinvoiman ystävä enkä suinkaan syntynyt ydinvoimalippua heiluttaen. Nuo argumentit olivat minunkin argumenttejani kuten muuten monen muunkin akateemisen naisen. Edelleenkin ajattelen, että ydinvoima on ärsyttävän keskeneräinen keksintö. Tuotekehittely jäteongelman ratkaisemiseksi olisi pitänyt viedä loppuun ennen kuin maailmaan saatettiin ainuttakaan ydinvoimalaa. Mutta näin vain on. Tekniikan historia on täynnä esimerkkejä vempaimista ja systeemeistä, jotka ovat ratkaisseet yhden pulman mutta synnyttäneet tukun lisää. Syy löytyy ihmisluonnosta: Homo Sapiens on myös Homo Trepidans, hätähousu.
Kun eduskunta äänesti vuonna 1993 ydinvoiman kumoon, olin ihastuksissani. Vakaumukseni taustalla oli vähemmän tietoa mutta enemmän luottamusta ydinvoiman vastustajien vilpittömiin motiiveihin. Sittemmin luottamus horjui, ja tieto ilmastonmuutoksesta lisäsi tuskaa.
Ilmastonmuutoksen valossa alkoi näyttää päivänselvältä, etteivät kasvihuonekaasut saa nyt lisääntyä. Ei hyvistä syistä eikä huonoista syistä. Ilmakehä ei tiedä, ovatko ne kilttejä kaasuja, jotka on päästetty ilmaan korvaamaan alas ajettua ydinvoimaa, vai tuhmia, jotka tulevat alun alkaenkin lyhytnäköisten energiaratkaisujen vuoksi. Motiiveista riippumatta ne tuottavat vahinkoa. Kyseessä ei ole edes ydinvoimalaonnettomuuden kaltainen hypoteettinen riski vaan väistämätön globaali katastrofi. Käytäntö osoittaa, että ydinvoiman alasajo on toistaiseksi aina merkinnyt fossiilisen energian lisääntymistä.
Ydinvoima ei suinkaan ole ainoa ratkaisu ilmaston lämpenemiseen. Mutta välttämätön osa ratkaisua se on. Sen puhtauden ja päästöttömyyden arvon ilmastotalkoissa on tunnustanut myös YK:n kansainvälinen ilmastopaneeli ja kasvava joukko ympäristöväkeä. Se on salarakkaan asemassa jopa monille vihreille. Muutos on selvästi ilmassa, ja veikkaan, että ydinvoima kokee poliittisen renessanssin Euroopassa. Ruotsalaisetkin voivat lakata häpeämästä epäjohdonmukaisuuttaan mutta se onkin jo toinen tarina.
