Kuluneen viikon uutiset kertoivat Brysselistä, että elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen tuskastui vihreiden energiapuheisiin. Minä ihmettelen suuresti.
Ihmettelen Pekkarisen maltillisia äänenpainoja. Itse en sellaiseen kärsivällisyyteen pystyisi, en etenkään jos olisin alan vastuullinen ministeri. Eikö kiehuttaisi sappea, jos oman hallinnonalan kysymyksistä syötettäisiin toisen ministeriön taholta jatkuvasti virheellistä tietoa ja väärin tulkittuja lukuja?
Siinä missä Pekkarinen tyytyy puhumaan harhaanjohtamisesta, minä olisin jo kiusattu puhumaan valehtelemisesta. Etenkin rennon lounaan päälle.
Pekkarinen kutsui lounaan jälkeisessä tiedotustilaisuudessa harhaanjohtamiseksi vihreiden ajattelumallia, jonka mukaan Suomen energiatarpeet kyetään hoitamaan ”sanomalla ei uudelle ydinvoimalle, ei turpeen uusille mahdollisuuksille liikenteen polttoaineena ja ei uudelle vesivoimalle”.
Hän myös moitti vihreiden esitystä, jonka mukaan tulevat energiatarpeet ratkaistaisiin tuulivoiman 3 000 megawatin lisärakentamisella. Aiheellinen moite, etenkin kun ottaa huomioon, että nyt tuulivoimaa on noin 100 megawattia. Jotkut eivät tunnu tajuavan, että tarvittava säätövoima, ellei sitä suostuta kehittämään vesivoimasta, on useimmiten likaista hiilivoimaa, joka nollaa tuulivoiman ilmastohyödyn. Ei ihme, jos häneltä pääsi jo parahdus, että töpselistäkö se varavoima pitäisi ottaa. Vaihtoehtoja ei ole – ellei sellaiseksi sitten lasketa ns. intialainen säätövoima: se että sähköt katkeilevat.
Vihreiden viimeaikaiset energiaesiintymiset sisältävät ainakin kaksi perusvirhettä, joita toistuessaan on vaikeaa enää laskea tietämättömyyden piikkiin. Kyseessä on jotain häikäilemättömämpää.
Ensimmäinen virhe on laitoksen sähkökapasiteetin ja siitä saatavan sähköenergian sotkeminen. Kilowattien ja kilowattituntien eron tunnustaminen olisi ensimmäinen vaatimus rehelliselle energiakeskustelulle. Väitteet tuulivoiman nostamismahdollisuuksista Suomessa ydinvoiman tasolle ovat silkkaa harhaanjohtamista. Kapasiteettina se voi onnistuakin mutta saatuna sähkömääränä kyseessä on vain noin neljännes. Eikö se pitäisi kertoa kansalaisille? Eikö sekin, mikä määrä rannikkomaisemaa pitää uhrata melulle ja maisemahaitoille?
Toinen virhe on yhteismitattomuus omien energiapuheiden kanssa. Käytetään sitä lukua, mikä kulloinkin sopii. Kun puhutaan energiansäästöpotentiaalista, energiankulutus arvioidaan mielellään yläkanttiin: lupaukset ovat silloin ruusuisia. Sama luku ei kuitenkaan kelpaa lähtökohdaksi, kun puhutaan uusiutuvan energian tavoitteiden realistisuudesta. Energiankulutuksen kasvua vähätellään silloin osoittamaan sen, että tavoite on helposti saavutettavissa. Ristiriidasta ei tarvitse välittää.
Ei tarvitse, oikea vastuu on ulkoistettu muille. Riittää, kun poljetaan maailmalle jalkaa. Energiapopulismi jatkuu. Jos näillä puheilla korjataan syksyllä vielä vaalivoittoja, ei ihme jos hallituskumppaneita ketuttaa isolla veellä.
