Ministeri Mauri Pekkarinen hämmästeli kuluneella viikolla Suomessa käytävää energiakeskustelua. Debatti alkoi Brysselissä, kun hän kutsui harhaanjohtamiseksi ajattelumallia, jonka mukaan Suomen energiatarpeet kyetään hoitamaan "sanomalla ei uudelle ydinvoimalle, ei turpeen uusille mahdollisuuksille liikenteen polttoaineena ja ei uudelle vesivoimalle".
Uutiskommenteissa ministeri sai kummasteluja värikkäästä kielestään. Ovatko paineet käyneet liian koviksi? Onko ministeri huilauksen tarpeessa, onko hänellä opettamiskohtaus, ehdotteli toimittaja myös seuraavan aamun radiolähetyksessä. Pekkarinen puolestaan ihmetteli, miksei hän saisi joskus kritisoida, kun hänenkin esityksiään kritisoidaan.
Hyvä kysymys. Ongelma taisi olla siinä että Pekkarisen kritiikki suuntautui tahoon, jonka kritisoimiseen ei ole Suomessa toimittajapiireissä totuttu. Perimmältään hän arvosteli ympäristöjärjestöjen energia-agendaa, ja sitä ettei esiintynyttä epäjohdonmukaisuutta ole kyseenalaistettu juuri missään. Viipaleajattelu ajaa konkurssiin, mutta kuka huomaa?
Ympäristöjärjestöjen ja vihreiden energiapuheissa on kaksi usein ilmenevää perusvirhettä. Ensimmäinen virhe on laitoksen sähkökapasiteetin ja siitä saatavan sähköenergian sotkeminen. Kilowattien ja kilowattituntien eron tunnustaminen olisi ensimmäinen vaatimus rehelliselle energiakeskustelulle. Eikö kansalaisten ansaitsisi tietää, että tuulivoimasta saatava sähkömäärä on noin neljännes ydinvoimaan verrattuna, vaikka kapasiteettia olisikin joskus tulevaisuudessa sama määrä?
Toinen virhe on epäjohdonmukaisuus argumenteissa. Esimerkiksi energiansäästöpotentiaalista puhuttaessa järjestöt usein arvioivat energiankulutuksen yläkanttiin, jolloin säästömahdollisuus näyttää todellisuutta korkeammalta. Uusiutuvan energian tavoitteen realistisuudesta puhuttaessa sama luku ei enää kelpaakaan lähtökohdaksi. Silloin energiankulutuksen kasvua vähätellään osoittamaan, että uusiutuvien tavoite on helposti saavutettavissa.
Greenpeace perusteli hiljattain ydinvoimakielteistä kantaansa sillä, että ydinvoima tuottaa vain sähköä, ja 90 prosenttia Suomen ilmastopäästöistä aiheutuu sektoreilla, joiden päästöihin ei pelkän sähköntuotannon muutoksilla voi vaikuttaa. Kuitenkaan järjestö ei itse sovella samaa logiikka omaan suosikkiinsa tuulivoimaan, joka myös tuottaa vain sähköä lisäksi kalliilla ja saastuttavaa säätövoimaa usein edellyttävällä tavalla.
Euroopassa vallankäyttäjät ovat tottuneet kovaankin kritiikkiin. Se on oikeus ja kohtuus, sillä vallalla on kiusallinen taipumus turmella kantajaansa. Mutta kohtuullista ei ole, jos erästä vallan lajia ei tunnisteta vallaksi eikä sille siksi löydy vahtikoiria lainkaan. Vallan turmelus on entistä suurempi.
Oudoimmillaan tämä ilmiö on silloin kun yhteiskuntaan syntyy taho, jonka totuuksia ei tarvitse normaalin lähdekritiikin keinoin tarkistaa ja jonka kritisoiminen tulkitaan lähes burn outin oireeksi, kuten ministerin kohdalla tapahtui. Tai kuten itselleni on tapahtunut: asiakritiikistä on seurannut järjestöjen uhkaus saattaa nimeni negatiiviseen valoon.
Kasvinjalostustieteen dosentti Jussi Tammisola nosti äskettäin esiin ympäristöjärjestöjen erityisaseman EU:ssa, jota hän piti pelottavana erehdyksenä. Tiedeyhteisön, tuhansien tutkijoiden, akatemioiden tai tutkimuslaitosten näkemyksiä lainvalmistelussa ei edes kysytä tai jos joskus kysytään, niin jätetään huomiotta. Järjestöjä on alettu kuunnella ikään kuin tieteen asiantuntijoina, vaikka kyse on normaalista kansalaismielipiteestä.
Kriittistä silmää vaatisivat myös järjestöjen varainkeruukampanjat. Taannoin kansainvälinen Greenpeace oli syyttänyt julkisesti Stora Enson ostavan puuta laittomista hakkuukohteista Venäjän Karjalassa. Väite vaati tietenkin perusteellista ja puolueetonta selvitystä, koska asiakkaat huolestuivat. Se maksaa rahaa. Mitään laitonta ei löytynyt.
Yrityksille väärien syytösten kohteeksi joutuminen maksaa paljon. Mutta hyvän asian puolella olevalle väärä ilmianto ei tunnu maksavan yhtään mitään, päinvastoin: lahjoitukset lisääntyvät. On hämmästyttävää, ettei yhteiskunnasta löydy tahoa, joka sanoisi ihmisille että älkää maksako kuukausittaisia avustuksianne ja testamentatko perintöjänne sellaisille järjestöille, jotka antavat vääriä ja virheellisiä lausuntoja julkisuutta saadakseen. Antakaa niille, jotka puhuvat vain hyvin dokumentoitua totuutta epäkohtiin tarttuessaan.