Pari viikkoa sitten osallistuin seminaariin, jossa julkistettiin konsulttiyritys McKinseyn sekä Pöyry Consultingin yhteistutkimus siitä, millaiset mahdollisuudet EU:lla on päästä niihin uusiutuvaa energiaa koskeviin tavoitteisiin, joihin se viime maaliskuun huippukokouksessa sitoutui. Tutkimuksen anti oli suoraan sanoen masentava. Meillä ei ole teknologisesti olemassa olevia keinoja sitovaan tavoitteeseen pääsyyn, ei tuolla aikataululla. Masentavaksi tilanteen tekee, että sitovaan tavoitteeseen voidaan silti mennä mutta kestämättömin keinoin: hakkaamalla metsiä liikaa.
Olin yksi kyseisen seminaarin panelisteista. Ihmettelin ääneen kevään huippukokouksen päätöksiä ja epäilin että kolmen samansuuruisen luvun taustalla on pikemminkin runoilijan kuin insinöörin mielenlaatu: 20% päästövähennys, 20 % energiansäästö sekä 20 % uusiutuvia, kaikki vuoteen 2020 mennessä 20/20, 20/20, 20/20. Kenen päästä nämä rimmaavat riimit kiskottiin? Kaksi ensimmäistä ovat toki välttämättömiä, mutta viimeistä sopii oikeasti hämmästellä. Tavoitteen sijasta se esittää keinoja, mutta niitä meillä ei valitettavasti vielä ole.
Yhtä kaikki, luvut menivät keväällä läpi, ja tuskin löytyy poliittista nöyryyttä todeta se vaaralliseksi ratkaisuksi. Samoin tulisi perua 10 prosentin biopolttoainetavoite, koska tutkimus on ehtinyt jo osoittaa hankkeen vakavat riskit. Kriittisimmät kutsuvat ensimmäisen sukupolven biopolttoaineiden valmistamista viljasta jo rikokseksi ihmiskuntaa kohtaan. Vain päättäjien asiantuntemattomuus mahdollisti suuret lupaukset siksi pidänkin ilmastopolitiikan vastakääntyneitä kaikkein vaarallisimpina
Seminaarissa läsnä ollut komission edustaja torjui huolenaiheeni metsien ylihakkuista. ”Onhan meillä Kioto-tavoite ja lainsäädäntö, joka estää metsien tuhoamisen”, komission virkamies vastasi.
Minulta pääsi komission kommenttiin tahaton nauru. Kun jostakin tehdään markkinamekanismi, kuten nyt komissio vihersertifikaateista kaavailee, homma etenee omalla painollaan kuin juna. Eivät nämä markkinat enää direktiivejä lue.
Toinen vakava huolenaihe on Suomelle annettava uusiutuvan energian osuusvelvoite. Pahimmissa kaavailuissa meille on laskettu yli 40 prosentttia kokonaisenergiastamme. Nyt olisi syytä jarrutella intoa nostaa uusiutuvan energian osuutta ja erityisesti bioenergiatavoitetta yli realististen mahdollisuuksiemme. Se nostaisi raakapuun hintaa ja olisi näin metsänomistajien lyhyen tähtäimen etu. Pitkällä tähtäimellä se ei sitä kuitenkaan olisi ajaessaan metsäteollisuuden työpaikat meiltä pois.
Suomen kipuraja olisi pyöreästi ilmaistuna kolmannes energiankulutuksesta. Ei myöskään pidä mennä halpaan ottamalla vastaan mitään komission sertifikaattikaupan muodossa tarjoamaa valheellista joustoa. Siinä Suomi maksaisi muille maille siitä, että ne rakentavat suomalaisilla rahoilla niitä biovoimalaitoksia, jotka Suomi on itse rakentanut jo aikaisemmin. Ja jälleen toistuisi se, mikä jo päästökaupassa nähtiin: varhaisia toimijoita rangaistaan, ei palkita.
