Loukkaantunut Jumalalle?
Muistan kuinka yli kaksikymmentä vuotta sitten jouduin uskonnolliseen kriisiin siksi, että Jumala ei vastannut rukouksiin. Olin masentunut ja tyrmistynyt siitä, että ihminen, joka vilpittömästi etsi Jumalalta apua ja laittoi koko elämänsä hänen varaansa, jäikin hätäänsä ja vastausta vaille.
Tuo ihminen en ollut minä. Se oli ystäväni.
Tulin kotiin hänen luotaan järkyttyneenä. En halunnut sytyttää edes valoja. Istuin pimeässä, tuijotin ulos katuvaloja ja mietin, miksi. Miksi ihminen jätetään yksin? Rukoilin ja kysyin, mitä tästä olisi ajateltava, ja menin itkien nukkumaan.
Näin koko yön unia. En voi kertoa, mitä näin ja kuulin, mutta herätessäni ymmärsin ongelmani. Ja tein erään lupauksen.
Kriisini, niin aito kuin se olikin, ei ollut reilu. Olin loukkaantunut Jumalalle. Ongelma oli siinä, että Jumala ei voinut lohduttaa. Miksi? Siksi, että en ollut loukkaantunut käytännössä vaan teoriassa, en omasta puolestani vaan toisen. Jos Jumala lohduttaisikin häntä, mitä minä siitä tietäisin? Jatkaisin uskoni menettäneenä?
Ymmärsin, että Jumala ei lohduta mielikuvitusta. Hän saattaa olla elävä Jumala ja lohdutuksen Jumala, mutta mielikuvituksen Jumala hän ei ole sanonut olevansa. Jos kriisini perustuu siihen, mitä toiselle on tapahtunut tai siihen, mitä pelkään tulevaisuudessa, miten hän ylipäätään pääsisi luokseni? Miksi menisin tuomariksi sivusta päin, loukkaantuisin asiassa, jossa en ole osapuoli.
Itse asiassa minusta alkoi tuntua, että osa länsimaisesta teologiasta on sivustakatsojan teologiaa. Teoriassa solidaarista ja oikeutettua, mutta käytännössä eliitin loukkaantuneisuutta.
Lupasin siksi sen, että niin vaikeaa kuin elämä ilmeisesti onkin, en pety häneen kenenkään toisen puolesta kuin omastani. Sillä mikään muu ei olisi reilua.
Tätä lupausta on koeteltu. Tulin vastikään työmatkalta Pakistanista, jossa olin tutustumassa vähemmistöjen asemaan. Heitä auttavan järjestön APMA:n keskuksessa tapasin kolme erityisen piinallisessa tilanteessa olevaa perhettä. Isä, äiti ja viisi pientä kaunista lasta tulivat tapaamaan ja kertoivat tarinansa. Kaksi vuotta sitten perheenisän työnantaja raiskasi hänen kaksivuotiaan tyttärensä, koska kristitty perheenpää ei ollut suostunut kääntymään islamiin. Sydämeni särkyi, kun pidin tätä nelivuotiasta sylissäni. He näyttivät hänen arpiaan; takana on kuusi korjaavaa leikkausta ja tieto siitä ettei hänestä voi koskaan tulla äitiä.
Toisella perheellä oli samanlainen tarina. Äiti tuli yhdeksänvuotiaan tyttärensä kanssa ja kertoi sen. Tämä oli raiskattu seitsemänvuotiaana samasta syystä, vanhempien vakaumuksen tähden. Kolmas onneton kuusilapsinen perhe oli käynnillä äitinsä vuoksi, jota odotti kuolemantuomion uhka – tässä tapauksessa taustalla oli ilmiselvästi kohtuuton blasfemialain eli jumalanpilkkalain tulkinta.
Sisareni ja veljeni maailmassa kärsivät enemmän kuin kestän ajatella. Eikä minulla ole mitään vastausta siihen. Ehkä niin on tarkoitettu, jotta hakisimme vastausta sanojen takaa ja meistä itsestämme tulisi osa vastausta. Ehkä siksi kristinuskon vastaus kärsimyksen ongelmaan ei olekaan joukko selityksiä, vaan persoona, ihmiseksi tullut Jumala, joka astui taivaasta alas surkeuteemme.
Tällainen vastaus kipuun ja kärsimykseen ei ole helppo ja kevyesti lausuttava vastaus sitä on vaikea ohittaa. Älä katkeroidu vaan tee jotain, haastaa ristille joutunut Jumala. Ja jos haluan kysyä, miksi hän sallii niin paljon kärsimystä vaikka voisi tehdä sille jotain, paras olla varovainen: hän saattaa kysyä samaa minulta.
Kuolemani jälkeen isänhelmaasi
kerran kaadan kaikki valitukseni
ikirintaa vasten itkuun puhkean
enkä tyynny koskaan, ääneen valitan.
Tämä pieni ote Janos Pilinzskyn runosta on liikuttanut minua monet vuodet. Runo kokonaisuudessaan kertoo jumalakaipuusta ja ikävästä, jota mikään ei tunnu sammuttavan, ja kysymyksistä, joihin ei löydy vastausta. Jää vain toivo, että joskus ne saa purkaa suuremmassa sylissä. Tämä on taivasunelmani. Mutta sillä aikaa, tiedän mitä minulta halutaan: etten loukkaannu ja lamaannu, vaan olen osa sitä toimivan rakkauden perhettä, jossa kannetaan toistensa kuormia, itketään itkevien kanssa ja iloitaan iloitsevien kanssa.
