Vihreä Lanka (39/07) ällistytti uutisoinnillaan, jonka mukaan olisin myöntänyt ydinvoimateollisuuden vaalirahoituksen kampanjassani. Vielä enemmän ällistytti summien mainitseminen, joka loi vahvan mielikuvan 25 000 eurolla ostetusta ydinvoiman puolestapuhujasta, maksetusta naisesta.
Tällaisia juttuja syntyy vain huonolla journalismilla, jossa toimittajalla on valmiiksi päätetty missio, ja jossa haastateltavalle esitetään kysymys, jota ei enää uutisessa toisteta.
Vihreän Langan toimittaja soitti minulle 25.9. ja viittasi väitteeseen, jonka mukaan olisin saanut vaalirahoitusta ydinvoimasta hyötyvältä taholta – pitääkö tämä paikkansa? Yllättäen esitettyyn kysymykseen olisi kiusallista antaa virheellistä vastausta. Tietäen, että vaaliseminaareihini osallistui useiden eri teollisuudenalojen yrityksiä, sanoin, etten pysty sulkemaan tätä mahdollisuutta pois. Esimerkkinä ydinvoimasta hyötyvistä tahoista ajattelin mm. metsäteollisuuden yrityksiä, joilla voi olla omistajaosakkuutta tai ns. ketjutettua osakkuutta ydinvoimasähköön.
Tarkistin haastattelun jälkeen tilanteen, ja voin todeta että itse ydinvoimateollisuus ei ole vaalikampanjaani tukenut – ellei sellaiseksi lasketa Pohjolan Voiman vaaliseminaariini ostamaa yhtä 350 euron (!) arvoista lippua. Sanottakoon silti, että Pohjolan Voima tekee myös tuuli- ja biovoimaa.
Ydinvoimanäkemykseni vaihdoin vastustajasta kannattajaksi vuosituhannen vaihteessa ympäristösyistä, ja niistä syistä kannatan ydinvoimaa yhä – kuten IPCC, monet ilmastotutkijat ja kasvava joukko vihreitä maailmalla.
Eniten kuitenkin ihmettelen maailmankuvaa, joka jutun taustalla on: ajatus poliitikosta eräänlaisena huorana, joka voidaan rahalla ostaa asian kuin asian kannattajaksi. Kenen arvoista se oikeastaan kertoo? Ei ole hintaa, jolla myisin oikeuteni ajatella vapaasti. Onko vihreillä vastaava vapaus vai merkitseekö vihreys iankaikkista vihkiytymistä ydinvoiman vastustamiseen, maksoi se planeetalle mitä tahansa?
