Himolukija Eija-Riitta Korhola ammentaa ajattelun virikkeitä, elämyksiä ja hengellistä viisautta niin loistavilta ateistikirjailijoilta kuin kristityiltä ajattelijoiltakin.
Läntisellä Uudellamaalla meren ja järven välissä mutkitteleva pikkutie kulkee Korholan perheen vapaa-ajan asumusten poikki siten, että järven rantaan jää sauna ja meren puolella on talviasuttava mummonmökki. Mökkiä reunustavalla, syksyn haalistamalla heinäpellolla näkyy painonnostoteline, jolta rauta nousee ilmaan rytmikkäästi. Siro mutta painojen koosta päätellen jäntevä nostelija on Eija-Riitta Korhola.
Kokoomuksen varapuheenjohtaja tunnetaan terävänä kielenkäyttäjänä, joka esittää näkemyksensä, poliitikoille epätyypillisesti, suoraan. Europarlamentaarikkomme onkin innostanut median pilkkakirveitä iskemään vaaleaverikköä bimboblondin muottiin. Korholassa ärsyttänee sekin, että naisellisuudestaan mitä ilmeisemmin nauttiva nainen on yhtä avoimesti ja anteeksipyytelemättä kristitty, mitä kristilliseksi kutsutussa maassamme ei välttämättä hyvällä katsota.
Toimittajana lehdissä, radiossa ja tv:ssä työskennellyt sanaleikkien harrastaja on suorasuisuudestaan tietoinen: Voi minua ja suulasta suutani. Politiikassa, jos missä, olen tajunnut, miten fiksu ja asiallinen rukous poliitikko Daavidilla oli, kun hän pyysi Herraa asettamaan suulleen vartijan. Lisäksi tarvitsisin yhden näyttöpäätteelleni, Korhola tilittää kirjassaan Olkapäämepin kantapääkausi (WSOY).
Bimbon luonnerooliin hänellä on kuitenkin harvinaisen heikot eväät. Tekniikan filosofiasta teoreettisen filosofian lisensiaatin työnsä tehnyt Korhola on kirjoitustensa perusteella laajalti sivistynyt. Ympäristö- ja ihmisoikeuskysymyksiin keskittyneen mepin työpyrinnöt suuntautuivat jo ennen Brysselin pestiä varsin vakaviin aiheisiin. Hän työskenteli useita vuosia Kirkon Ulkomaanavussa ja kehitysyhteistyössä.
Kirkollisissa piireissä Eija-Riitta Korholan monipuolisuus ja lukeneisuus tunnetaan hömppäjournalismia tarkemmin. Hänet on pyydetty valitsemaan Vuoden kristillinen kirja. Ehdokasopukset ovat pinossa mökin pöydällä. Tänään emme puhu politiikasta, vaan teosten tuomarin suhteesta kirjallisuuteen.
Raamattu tempaa kuin Narnia lapset
Eija-Riitta Korhola kertoo eläneensä onnellisen lapsenuskon. Äidin usko heijastui lämpimästi niin ilojen kuin surujenkin läpi. Tytär tarttui Raamattuun, jonka luki läpi useita kertoja. Evankeliumeihin hän rakastui ristiriitaisuuksineen kaikkineen sen henkilön takia, jota ne yrittävät kuvata.
Upea Laulujen laulukin löytyi avaimeksi kristilliseen ajatteluun. Kun mietin, miksi alkuseurakunta otti siekailematta näin älyttömän eroottisen kirjan kaanoniin, tajusin, että mikään muu kuin päihdyttävä rakastuminen ei kuvaa yhtä hyvin sitä, mistä ihmisen ja Jumalan suhteessa on kysymys.
Eija-Riitta Korhola oppi tunnistamaan, kuka Raamatun kirjoittajista käyttää kapulakieltä ja kuka on lahjakas itsensä ilmaisija. Hänelle teksteissä ei ole kuitenkaan olennaista niiden inhimillinen loistokkuus, loogisuus tai kömpelyys, vaan se, millaisen todellisuuden ne voivat avata.
Kokemukseni Raamatusta on kuin C.S. Lewisin Narnia-sarjan lapsilla vaatekaapissa. Joskus kun lapset menevät kaappiin, he joutuvat pölyisten turkkien ja koipallojen keskelle, mutta toisella kertaa he saattavat päästä kaapin kautta aivan toiseen maailmaan.
Lapset eivät voi itse valita, milloin vaatekaappi, ja myöhemmin portit, avautuvat Narniassa. Raamatun lukijana minäkään en voi hallita sitä, miten ja milloin tulen tempaistuksi Jumalan todellisuuteen. Se voi tapahtua tylsimmänkin tekstin kautta, Korhola vertaa.
Hän hiljentyy aamuisin ja kiireisen arkensa keskellä Raamatun äärellä, milloin mahdollista.
Tärkeintä on, etten sulje omaa maailmaani Jumalan maailmalta. Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta lukemalla ja rukoilemalla voin vain ilmoittautua Pyhälle Hengelle avoimeksi, ihmiseksi, jota saa mieluusti häiritä jumalallisin toimin. En siedä hengellisten kokemusten tietoista tuottamista, mutta annan todellisuuden saumojen repeillä rauhassa, jos se Jumalan suunnitelmiin sopii.
Himolukija joutuu huippukirjoista suunniltaan
Eija-Riitta Korhola on keksinyt lääkkeen ihmislapsia vaivaavan yksinäisyyden ja irrallisuuden hoitoon:
Kosmista orpoutta lievittää suunnattomasti, jos tapaa ihmisen, jonka aarteina ovat samat kirjat. Niistä riittää loputtomiin keskusteltavaa.
Elämänkulkuaan miettiessään Eija-Riitta muistaa aina ne kirjat, jotka kulloinkin hallitsivat omia tunnelmia. Matkoja hän ei muista niinkään maisemista, vaan siitä mitä tuli lukeneeksi.
Joku pitäisi sitä matkailun haaskauksena, mutta he eivät ehkä tunne tarpeeksi sitä säteilyä, jonka hyvä kirja voi maiseman ylle luoda. Efekti toimii myös toisinpäin: jos tartun uudelleen kirjaan, muistan edellisen lukemiskerran tilanteita, jopa tuoksuja. Tietenkin vain harva kirja pääsee siihen asemaan, että se astuu osaksi persoonallisuutta.
Himolukija saattaa olla monta kuukautta onnellinen jonkun lukemansa mestariteoksen vuoksi. Hän ottaa esimerkiksi vuoden, joka meni suunniltaan ollessa Graham Greenen Isä Quijotesta.
Ikään kuin Greene olisi uransa siunatuksi lopuksi saanut syvällisen kepeyden lahjan! Olin mökillä, enkä pystynyt päästämään kirjaa käsistäni. Paitsi hakeakseni juustoa ja viiniä, joita ilman tuota ihanaa kirjaa on paha lukea. Kun sain viimeisen sivun loppuun, puhkesin haikeaan itkuun.
Ateismia armottomampaa on uskonto ilman Jumalaa
Osa Jumalan ikävöinnille omistautunutta kristittyä kuohuttavista lempikirjailijoista on ateisteja.
Minua puhuttelee valtavasti myös hengellisessä mielessä korkeatasoinen kaunokirjallisuus, eivätkä ateistit tee poikkeusta. Parhaimmillaan he kuvaavat Jumalan poissaoloa ja jumalhämärää uskomattoman taidokkaasti. Jotkut ihmiset ovat ikänsä Jumalaa paossa, eivätkä suostu kohtaamaan häntä.
Esimerkiksi Albert Camusn Putoaminen on ollut minulle syvä hengellinen kokemus. Siinä on muuten osuva pilkka modernista ihmisestä. Kirjan mukaan tulevien aikojen historiankirjoittajat eivät tarvitse tämän määrittelyyn kuin yhden lauseen: Hän harjoitti haureutta ja luki sanomalehtiä, Eija-Riitta Korhola napauttaa tyylilleen uskollisesti.
Myös Raamatussa rakkaimpiin kirjoihin kuuluu ateistiksikin arvioitu Saarnaaja.
Kyynisestä Saarnaajasta näyttää, että ehkä Jumala on luonut maailman, mutta jättänyt sen sitten omilleen. Kirja on osuvaa kuvausta toivon ja Jumalan puutteesta. Sen jälkeen tajuaa kirkkaasti, mihin toivoa tarvitaan. Saarnaaja on Jobin tavoin varhainen eksistentialisti.
Korhola kokee myös Jouko Turkan kuvanneen kiinnostavasti ihmistä, jolle Jumala loistaa pikemminkin poissa- kuin läsnäolollaan. Samankaltaiseen sielunmaisemaan viitataan ruotsalaisen Mikael Niemen Populaarimusiikkia Vittulajänkältä -kirjassa, jossa todetaan, että uskonto ilman Jumalaa on kamalinta, kylmintä ja armottominta, mitä voi olla.
Simone Weil näki rehellisen ateismin olevan suurta, kun se ei perustu älylliseen keikailuun vaan kosmiseen yksinäisyyteen havahtumiseen ja ehkä siitä ahdistumiseenkin. Sen edessä hän ei voinut kuin kumartaa Jumalaa.
Hän huomautti myös, että se, joka rakentaa elämänsä oman Jumala-uskonsa varaan, saattaa menettää uskonsa. Mutta joka rakentaa elämänsä itse Jumalan varaan, ei koskaan sitä menetä, Eija-Riitta Korhola lainaa valtavana ajattelijana pitämäänsä Weiliä.
Oma lukunsa ovat sitten ne ateistit, jotka kritisoivat pinnallisesti uskovaisia ja pilkkaavat ulkokohtaisesti jumalaa, josta eivät tiedä tosiasiassa mitään.
Dostojevski totesi, että jumalaan kohdistettu kritiikki tekee usein vain kunniaa Jumalalle, koska se on niin vinksallaan, eikä osu lähellekään maaliaan. C.S. Lewis taas sanoi, ettei hölmö ateistinen kritiikki loukkaa kristittyä hänessä, vaan entistä ateistia hänessä.
Persoonallinen ratkaisu kärsimyksen ongelmaan
Koko lapsuutensa vahvassa uskossa ollut nainen tahtoi testata uskonsa kantavuutta. Osin siitä syystä hän valitsi yliopistossa oppiaineekseen teoreettisen filosofian, jonka monet harjoittajat ovat sulkeneet jo lähtökohtaisesti Jumalan kriittisen ja tieteellisen ajattelunsa ulkopuolelle. Sivuaineissaan Korhola tutustui muihin maailmanuskontoihin ja teologiaan.
Filosofia ja uskontotiede opettivat, että kaikki joutuvat lopulta tekemään uskonhyppyjä. Edes tieteellinen realisti ei voi säilyä puolueettomana tarkkailijana.
Kysyin itseltäni, olinko kasvanut tynnyrissä ja olinko maailmankatsomuksellisesti liian mukavuudenhaluinen, kun en ollut altistanut lapsuudenuskoani kritiikille. Kestäisikö uskoni ateismin ja muiden uskontojen haasteen?
Mutta rehellinen ihminen ei voi olla avoin vain epäilyksille. On suostuttava siihenkin mahdollisuuteen, että Jumala on. Jäin itse siihen uskoon onnistumatta käräyttämään itseäni älyllisestä epärehellisyydestä.
Ankarimman haasteen kristinuskolle asetti kärsimyksen ongelma, jolle Eija-Riitta Korhola ei ole löytänyt älyllisesti tyydyttävää vastausta. Ehkä on tarkoitettu niin, hän päättelee, että meistä itsestämme on tultava osa tuota vastausta. Meidän ei tule katkeroitua Jumalalla kärsimyksestä, vaan yrittää tehdä jotain sen vähentämiseksi maailmassa.
Kristinuskon vastaus kärsimyksen ongelmaan on persoona, ihmiseksi tullut Jumala. Korholan lempikirjoihin kuuluva Georges Bernanosin Maalaispapin päiväkirja ilmaisee asian näin:
Jos Jumala olisi pakanoiden tai filosofien Jumala, voisi hän paeta mahdollisimman korkealle taivaaseen ja meidän kurjuutemme suistaisi hänet alas sieltä. Mutta te tiedätte, että hän on tullut meitä vastaan. Voitte puida hänelle nyrkkiä, sylkeä häntä kasvoihin, ruoskia häntä ja lopuksi naulata hänet ristille, se ei merkitse mitään. Se on jo tapahtunut, tyttäreni…
Tekstin saumoista murtautuva Jumala
Mistä kirjoista Eija-Riitta Korhola saa tuhdeinta hengellistä ravintoa?
Wilfrid Stinissen on tärkein innoittajani, ja suomalaisista Anna-Maija Raittila. He tuntevat Jumalan lisäksi länsimaisen ajattelun peruslinjat, ja osaavat vastata siihen, miten nykyihminen voi kasvaa kristittynä. Protestanttisuus tuottaa harmillisen vähän hyvää kirjallisuutta spiritualiteetista, siitä, miten usko voi kasvaa ja syventyä. Katolilaiset ja ortodoksit ovat onnekkaammassa asemassa.
Korholan kestosuosikkeja ovat keskiajan mystikot, joita on julkaistu Kirjapajan Hengen tie -sarjassa: Äiti Juliana, Avilan Teresa, Ristin Johannes… 1900-luvun merkittävistä uskonnollisista kirjailijoista hän mainitsee Henri J.M. Nouwenin ja Mika Waltarin. Hengellisistä nykykirjoittajista hän seuraa kiinnostuneena Pekka Yrjänä Hiltusta; kaunokirjailijoista Kari Hotakaisen Iisakin kirkko teki viimeksi vaikutuksen.
Mikä tekee hyvän hengellisen kirjan?
Se yllättää jollain tavalla niin kuin Jumalakin aina tekee! Jumala murtautuu jostain tekstin sauma- tai aukkokohdasta läpi valaisemaan tätä todellisuutta.
Illalla mökin puutarhaa ja polkua saunan laiturille valaisevat 70 kynttilälyhtyä. Jumalainen näky sekin.
Janne Villa
Korholan Kuohuttavat kirjat -lista
Georges Bernanos: Maalaispapin päiväkirja
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Albert Camus: Putoaminen
Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset; Idiootti
Shusaku Endo: Samurai; Vaitiolo
José Ignacio Conzáles Faus: Taivasten valtakunnan logiikka
Graham Greene: Isä Quijote
John Irwing: Owen Meany
C.S. Lewis: Suuri avioero; Entisen ateistin kristillisiä esseitä
Francois Mauriac: Käärmesolmu; Pyhä suudelma
János Pilinzsky: Runot
Anna-Maija Raittila: Vehnänjyvän päiväkirja 19631989
Wilfrid Stinissen: Tänään on Herran päivä; Ikuisuus keskellä aikaa
Mika Waltari: Feliks onnellinen
Simone Weil: Painovoima ja armo
Kuvatekstit:
Europarlamentaarikko käyttää kaikki lentomatkansa lempiharrastukseensa lukemiseen.
Minua innostaa ajatus, että Jumala odottaa meitä joka aamu toimistoissamme, tehtaissamme ja laboratorioissamme, että tekisimme arkisen työmme kunnolla, sanoo Brysseliin suuntaava Eija-Riitta Korhola.
