MEP Eija-Riitta Korhola on valinnut Vuoden 2007 kristilliseksi kirjaksi munkki Serafimin kirjan Vapaus. Ohessa kirjaa kuvaava Korholan puhe kirjapalkinnon julkistamistilaisuudessa:
Hyvä yleisö, arvoisat kirjallisuuden ystävät
Osakseni on tullut suuri kunnia ja ilo saada valita Vuoden kristillinen kirja. Tilanne tuntuu henkilökohtaisesti jännittävältä, sillä olen itse kirjamessujen vakiokävijä, ja ollut tässä tilanteessa monesti läsnä, jännittämässä vuoden valinnan puolesta. Muistan kerran poistuneeni paikalta itkienkin – itkin ilosta, kyyneleet valuivat vuolaina poskilla kun rakastettu Anna-Maija Raittila palkittiin.
Täällä läsnä olleena tiedän siis senkin, että tällaisessa tilanteessa on tapana sanoa, että valinta oli vaikea. Mutta minulle ei käynyt niin. Valinta oli päivänselvä, clara et distincta.
Tämä ei tarkoita, etteikö kymmenen loppukilpailuun selvinneen kirjan joukossa olisi ollut monta voittajaksi kelpaavaa. Totisesti oli. Vaikeakin prosessi oli siltä osin, että kymmenestä finalistista oli aikaa päättää kolmen viikon kuluessa. En voi sanoa, että luin yötä päivää, sillä päivät olivat täynnä työtä. Mutta yöllä luin, ja kaiken liikenevän ajan – jota ei kuitenkaan liiennyt. Pääsin antoisaan maailmaan, mutta jos näytän tänään uupuneelta, sitä ei pidä ihmetellä.
Kymmenen kirjan valikoima oli innostavan kirjava joukko, fantasiakirjasta yhteiskunnalliseen puheenvuoroon, tietokirjasta hartauskirjaan, elämäkerrasta tutkielmaan, monet erittäin ansiokkaita. Ennen kuin paljastan voittajan, haluan mainita kiittäen muutamia muita. En esimerkiksi voi olla ihastelematta nuorta lahjakkuutta, joka uskalsi lähteä C.S.Lewisin, Tolkienin ja monen muun jalanjäljissä fantasiakirjallisuuden suositulle, mutta vaikealle polulle: alle kaksikymmentävuotias Minna-Leena Erkkilä teoksellaan Valtakunta selvisi haasteesta taiten.
Toisekseen ehdokaskirjojen joukossa oli yksi merkittävä teos, joka merkitsee alallaan virstanpylvästä, eikä sitä voi palkintopuheessa mitenkään ohittaa. Maiju Lehmijoki-Gardner on koonnut ensimmäisen kattavan läntisen kristillisen mystiikan yleisteoksen. Mitä todennäköisimmin se tulee kuulumaan joka teologin ja teologiasta kiinnostuneen välttämättömään käsikirjastoon. Kirja ei ehkä ole hengellinen matkaopas halki vuosisatojen, mutta se on ymmärrystä lisäävä kokonaishahmotus ja oman alansa käsikirja. Käsikirjaluonnetta korostavat laajat ja perusteelliset nootistot ja kirjallisuusluettelot.
Kristillinen mystiikka on Jumalan etsintää ja ikävöintiä. Jo Seppo A. Teinonen kirjoitti kirjat Rakkauden tieto ja Rakkauden tuska, joista edellisessä hän esitteli saksalaista ja alankomaalaista mystiikkaa ja jälkimmäisessä espanjalaista. Ensin mainittu liittyy enemmän siihen mystiikan perinteeseen, jossa katsotaan saatavan uutta, ihmeellistä ja autuasta tietoa; ja uskon valolla on jonkinlainen intellektuaalinen ja kognitiivinen rooli. Jälkimmäinen taas liittyy ajatukseen Kristuksen kärsimykseen samastumisesta ja käsitykseen sielusta Kristuksen morsiamena. Myös Lehmijoki-Gardner painottaa varhaisemman mystiikan älyllisyyttä ja myöhäisemmän mystiikan tunteellisuutta.
Mystiikka ei suinkaan ole alue, jossa vallitsisi sellainen tunnevoittoisuus, joka hylkii muita inhimillisen kokemuksen ja toiminnan ulottuvuuksia. Pauli Annala viittaa Lehmijoki-Gardnerin kirjan esipuheessa siihen, että mystikko on varsinainen realisti: hän tajuaa, ettei todellisuus ole asioiden pinnalla – siksi koko matka tehdään pintaa syvemmälle. Senkin vuoksi Lehmijoki-Gardnerin teos on merkittävä tai jopa käänteentekevä: se valaisee ymmärrystä aatehistoriallisesti. Mystikot eivät sattumalta ajatelleet, rakastaneet ja kaivanneet niin kuin he tekivät: hekin olivat aikansa lapsia, ja Lehmijoki-Gardner osoittaa taitavasti tämän yhteyden. Hän muistaa myös jatkuvasti kiinnittää huomiota siihen, että mystiikka ennemminkin johtaa toimivaan lähimmäisenrakkauteen kuin eristäytyvään elämään.
Siitä saan syyn mennä kolmanteen kirjaan, jonka haluan erikseen kunnioittavasti mainita. Savannin sankarit on koskettava kertomus kahdesta lähetystyön pioneerista, Anna Kupiaisesta ja Marjaana Pohjanpellosta, jotka tekivät elämäntyönsä fyysisesti erittäin vaikeissa oloissa Kenian savannilla syrjäisten heimojen parissa noin neljännesvuosisadan ajan. Jos mikä, tämä kirja on todistus arjen mystiikasta, jossa Kristuksen seuraaminen johtaa toimivaan rakkauteen ja valtavaan vaivannäköön, jossa menetetään terveyskin. Dostojevski teki erottelun kahdenlaisen rakkauden välillä: haaveellisen ja toimivan rakkauden. Siinä missä haaveellinen rakkaus haluaa ”pikaista sankaritekoa, joka pian palkitaan ja jonka kaikki näkevät”, on toimiva rakkaus ”työtä ja kestämistä, monille kenties myös oppimista”. Nämä toimivan rakkauden sankarit, Anna Kupiainen ja Marjaana Pohjanpelto lepäävät jo pyhien lepoa, mutta heidän rakkautensa puhuu yhä. Kumarran sille syvään.
Mutta nyt tullaan voittajaan, josta, kuten sanoin, minulla ei ollut epäilystäkään. Ennustan, että se tulee kuulumaan hyvin pian kristillisen kirjallisuuden klassikkojen joukkoon. En kuitenkaan suosittele sitä vain kristillisen kirjallisuuden perinteiselle lukijakunnalle, vaan kenelle tahansa, jonka päätä ihmisyys vaivaa. Ketä tahansa se haastaa etsimään ja löytämään elämän mielekkyyttä: (sitaatti kirjasta sivulta 97): ”Ja miksi et löytäisi? Kukaan ei rakasta niin kuin sinä, kukaan ei usko ja toivo niin kuin sinä. Kukaan ei tunne totuutta samalla tavalla kuin sinä. Joku voi tuntea totuutta enemmän, joku voi uskoa enemmän, joku voi rakastaa enemmän – mutta kukaan ei koskaan täysin samalla tavalla kuin sinä. Kenelläkään ei ole Jumalaan samanlaista suhdetta kuin sinulla. Välillänne on ainutkertainen relaatio. Vaikka et koskaan puhuisi hänelle tai hänestä, hiljaisuutesi on ainutkertaista.”
Kirjan lukemalla tulee tunne, että on samalla lukenut tai vähintäänkin kerrannut monta muuta kirjaa – se on lahja, jonka vain laajasti kirjallisesti sivistynyt ihminen voi teoksissaan välittää. Se on täynnä persoonallisia ajatusten ja aforismien helmiä, vaikkei olekaan aforismikirjan muotoon kirjoitettu. Jos sanon, että laitan sen omassa hyllyssäni Simone Weilin Painovoiman ja armon viereen, Weilin lukeneet ymmärtänevät, että en kauniimmin voisi vuoden kristillisen kirjan, ortodoksimunkki ja filosofian tohtori Serafim Seppälän teosta Vapaus kiittää.
Vapaus on hämmentävän ajankohtainen ja ajaton yhtä aikaa, ajankohtainen siinä mielessä että se rohkenee tarttua hyvinkin kipeisiin yhteiskunnallisiin keskustelunaiheisiin persoonallisella otteella. En esimerkiksi koskaan ole lukenut yhtä persoonallista puheenvuoroa yhdestä EU:n laajentumisen kiistakysymyksestä, armenialaisten kansanmurhan mainitsemisesta. Ajaton siksi, että Vapaus kuuluu niihin kirjoihin, joita aika ei tule nolaamaan. Se on yhtä aikaa terävä filosofinen käsiteanalyysi vapauden käsitteen sisäisestä jännitteestä ja syvästi viisas elämäntaitokirja. Se myös haastaa terveellisesti läntisen kristillisen ihmiskuvamme ja panee kysymään, kantaako syvään juurtunut pessimismimme hyvää hedelmää käytännön elämässä.
Vapautta lukiessani jouduin käytännöllisen ongelman eteen: minulla on tapana merkitä kirjan alkulehdille parhaat sitaatit sivunumeroineen, tai edes viitteet niihin. Tämä kirja oli täynnä sellaisia ajatushelmiä, että huomasin jäljentäväni suurinta osaa uudelleen, kunnes tajusin, ettei toimintani ole järkevää. Tästä tulee käsikirja johon palataan vähintään kerran vuodessa, kirja jota osaan pian ulkolukuna niin kuin osaan Maalaispapin päiväkirjaa tai mainitsemaani Painovoimaa ja armoa.
Sallikaa vielä muutama sitaatti, tunnustaen kuitenkin ettei siteeraamalla tehdä koskaan oikeutta. Kirjasta selviää, miksei itsensä myyminen ei kannata näinäkään kovien arvojen aikoina, terävällä sivuhuomautuksella: ”Jos joudumme myymään itseämme, tehkäämme se tietoisina siitä, että arvomme on suurempi kuin hintamme.” (s. 77) Kirjasta selviää, miksi pyhät ihmiset eivät halua tuomarin asemaan: ”Jumalalle kaikki on läsnäolevaa; siksi se, joka on Jumalaa lähellä, ei ole kaukana kenestäkään eikä mistään. Moraalin alueella tämä merkitsee, että jokainen on jossain määrin syyllinen kaikkeen mitä maailmassa tapahtuu. Pyhät tuntevat tämän yhteyden, ja siksi he eivät tuomitse ketään.” (s. 79) Kirjasta selviää, miksi helvetti on niin hirvittävä paikka: ”Helvetti on absoluuttinen byrokratia. Siellä ihmisen vapaudesta ja vastuun ottamisesta ei ole jäljellä mitään. Vain järjestelmä ilman persoonallisuutta.”(s.76) Kirjasta selviää, että elämä on täynnä ilmiöitä, joiden käsittely edellyttää uskoa vapaaseen tahtoon: ”Ilman vapautta huumorikaan ei olisi mahdollista. Huumori on itse asiassa eräänlaista ihmisen käyttäytymisen kritiikkiä: kun laskemme leikkiä jonkun kustannuksella, edellytämme että hän olisi voinut käyttäytyä järkevämmin, valita toisin.” (s.81). Vapaus on myös luova voima, mistä seuraa niin taiteen kuin huumorinkin mahdollisuus: ”Huumori on kielen ennakoimattomuutta, ja hyvä taide kohtaa meidät aina uudesta suunnasta.” (s.155).
Hyvä taide todellakin on kohdannut meitä Seppälän teoksessa ja olen käyttänyt vapauttani valitsemalla sen Vuoden kristilliseksi kirjaksi. Haluan sydämestäni onnitella voittajaa.
