Niin kuin kaikki inhimillinen toiminta, myös politiikka on altis trendeille ja muutosvoimille. Harvoin muutos on ollut kuitenkaan yhtä nopeaa kuin viime aikoina. Erityisesti vuosi 2006 muutti jyrkästi politiikan arvo- ja kiinnostavuusjärjestyksiä. Venäjän mahtailu alkuvuodesta kaasuntoimituksissa politisoi energiakysymykset salamavauhtia, ja Sternin raportti sekä YK:n ilmastopaneelin IPCC:n lausunnot nostivat ilmastopolitiikan painoarvoa merkittävästi. Aiemmin tällaiset alueet olivat politiikan teknistä reunaa, eräänlaista Unionin kuonanhallintaa. Niiden parissa sai nyhrätä rauhassa, ottaen vastaan myötätuntoa siitä, ettei ole oikeiden asioiden parissa. Nyt on toisin.
Muutos oli odotettavissa. Sen arvasi käyristä, jotka sojottivat vääriin suuntiin ja vaativat selitystä. Alaa tarkkaan seuraava tiesi, ettei ole kuin ajan kysymys, jolloin ilmastonmuutos saa jakamattoman huomion ja jolloin energian saatavuus alkaa huolettaa.
Muutoslista ei ole vielä valmis. Lähiaikoina ilmaston ja energian rinnalle nousee vielä kolmas iso tekijä, josta valtionpäämiehet ja poliitikot tulevat keskustelemaan vähintäänkin yhtä vakavasti kuin edellisistä: listalle tulee vesi. Vesipula on yksi tulevaisuuden suurimmista haasteista. Ilmastonmuutos tekee tilanteen vielä haasteellisemmaksi.
Maailman heikkoon vesitilanteeseen on luonnollisesti syynä kasvava kysyntä. Siinä missä vuonna 1900 ihmiskunta olisi tullut toimeen seitsemän Niilin vedellä, sata vuotta myöhemmin tarvittiin 54 Niiliä.
YK:n mukaan vaikea ongelma liittyy myös huonoon hallintoon. Monet vakavasta vesipulasta kärsivistä maista ovat myös korruptiolistan kärjessä. Byrokratia ja moniportainen päätöksenteko hidastavat avun perillemenoa.
Monet maat saavat ja luovuttavat vettä rajojensa yli, halusivat tai eivät. Vielä ei ole kuitenkaan nähty suoranaisia vesisotia, vaikka tilanne on paikka paikoin kuumentunut padonrakennusten tai laajojen kasteluohjelmien vuoksi, kuten Etiopian ja Egyptin välillä. Etiopia on Niilin vesien suurin alkuperämaa, Egyptin vesiomavaraisuus on puolestaan maailman alhaisimpia.
Maapallon väestöstä liki puolet asuu lähes 300 kansainvälisen vesistön alueella. Siksi ei hämmästyttäisi vaikka vedenkäytön säästämiseksi nähtäisiin joskus vielä kansainvälinen vesisopimus ilmastosopimuksen tapaan. Joka tapauksessa selvää on, että energian lailla vedestä tulee yhä poliittisempi asia, ja sen saatavuudesta käydään suuria kamppailuja. Silloin hydrosolidaarisuus on tarpeen, kuten vesivarojen riittävyyttä tutkinut Suomen ympäristökeskuksen hydrologi, FT Esko Kuusisto on todennut.
Ilmastonmuutos seurauksineen lisää puhtaan veden pulan uhkaa merkittävästi jo itsessään. Tähän on syynä mm. hallitsemattomat tulvat toisaalta, ja lisääntyvä kuivuus toisaalta. Ilmaston lämmetessä haihtuvuus lisääntyy kuitenkin sateisuutta enemmän, jolloin kuivat alueet kääntöpiirien luona laajenisivat pohjoiseen ja kohti päiväntasaajaa.
Sen lisäksi on olemassa vaara, että ilmastomuutosta hidastamaan tarkoitetuilla toimilla pahennetaan vesitilannetta entisestään. Yksi uhka liittyy biopolttoaineisiin. EU:n tavoite saada 10 prosenttia autojen polttoaineesta bioksi vuoteen 2020 mennessä voi siksi olla suuri ympäristöriski. Jo nyt maatalous on pohjaveden käyttäjistä ylivoimaisesti suurin tekijä. Jos biopolttoaineiden valmistus kasvaa räjähdysmäisesti, sillä voi olla tuhoisat seuraukset veden määrän ja laadun kannalta. Valmistukseen kuluu paitsi huomattavia määriä vettä, myös todennäköisesti lisääntyvä lannoitteiden ja tuholaistorjunta-aineiden käyttö uhkaa veden ja maaperän laatua. Maataloustuotteiden käyttö biopolttoaineeksi voi asiantuntijoiden mukaan myös nostaa ruuan hintaa ja vähentää ruuan kasvatukseen käytettävän maan pinta-alaa, erityisesti niissä maissa, joissa jo nyt on nälänhätää.
EU:n ilmastopolitiikan yksi ongelma on siinä, että se on nostanut keinot päämäärien rinnalle, joskus edellekin. Biopolttoaineiden 10 prosentin tavoite määrittelemättä sen todellista hyötyä on ongelmallista, samoin viime huippukokouksen päätöstä nostaa uusiutuvien osuus vuoteen 2020 mennessä viidennekseen. Jos siihen mennään tarkkaan harkitsematta, voi käydä niin että keino kääntyy päämäärää vastaan: on vaara että se toteutetaan hakkuita moninkertaistamalla, jolloin kestävältä metsäpolitiikalta viedään pohja ja ilmastomuutosta kiihdytetään. Siksi parempi kuin 20/20 olisi esimerkiksi 50/30: päästöttömiä energiamuotoja olisi oltava puolet vuoteen 2030 mennessä. Ja jäsenmaiden varassa olisi se valinta, millä keinoin tähän mennään.
