Schumanin nerokkuutta tarvitaan yhä
Lähes kolmekymmentä vuotta sitten olin nuori opiskelijatyttö, joka opiskeli Wienin yliopistossa. Matkustin Itävaltaan useimmiten junalla tai autolla Itä-Euroopan kautta, milloin Puolan ja Tsekkoslovakian, milloin Itä-Saksan kautta. Jaettu Eurooppa oli unohtumaton kokemus. Raskas kivihiili tuntui ilmassa. Valvonnan määrä ja ilmaisuvapauden puute oli ilmeinen. Pelasimme rajoilla aina peliä, kuka ensimmäisenä saisi sotilaiden tiukat katseet heltiämään. Usein kukaan ei voittanut.
Se mikä tuntui ikuiselta järjestykseltä ja näyttäytyi sotilaallisena vahvuutena, olikin kymmenen vuotta myöhemmin sulanut pois. Historia totisesti muistutti arvaamattomuudestaan
ja antoi vapaudelle uuden mahdollisuuden.
Historia on huomauttanut myös siitä, ettei ihmiskunnalla ole vieläkään turvallisempaa vaihtoehtoa kuin demokratia. Filosofi-teologi Reinhold Niebuhr ilmaisi sen hyvin: ihmisen kyky oikeudenmukaisuuteen tekee demokratian mahdolliseksi, mutta ihmisen taipumus vääryyteen tekee sen välttämättömäksi. Demokratia voi rauhanomaisesti mahdollistaa sen, että vallan turmelemien tilalle saadaan uusia kasvoja ja rotaatio raikastaa rakenteita.
Mutta tarvitaan muutakin. Demokratia tarvitsee sielun, suunnan ja unelmia. Muuten se on tekniikkaa, laskutoimitus, joka ei ehdokkaita lukuun ottamatta saa ketään innostumaan. Demokratia tarvitsee myös vahvaa toivoa, luottamusta siihen, että pienet teot kannattavat kasvattaessaan suuria virtoja.
Kuulen usein kysyttävän, kumpi EU oikeasti on: onko se lopulta arvoyhteisö vai talousyhteisö. Vastaan, ettei sitä tarvitse kysyä: Robert Schuman teki jo Euroopan integraation alkusanoissa tuon vastakkainasettelun tarpeettomaksi. Schumanin julistuksen nerous oli siinä, arvot ja talous olivat sisäkkäin ja läpäisivät toisiaan. Talous oli se väline, jolla arvoja toteutettiin, se pantiin palvelemaan rauhan asiaa. Ikivanhat viholliset Saksa ja Ranska sidottiin toisiinsa taloudellisin kytköksin, mikä teki sodan jatkamisen mielettömäksi hankkeeksi.
Sama haaste on Euroopalla ja maailmalla edelleen: poliitikkojen olisi löydettävä se viisaus, jossa talous pannaan toteuttamaan hyviä arvopäämääriä ja tekemään huonot mielettömiksi.
EU:ta luotaessa konkreettisin haaste oli rauhan takaaminen Eurooppaan. Tällä hetkellä EU:n kouriintuntuvin haaste on saada maailma mukaan työhön ympäristön pelastamiseksi ja kasvihuoneilmiön torjumiseksi. Schumanilaisittain sanottuna: nyt pitää laittaa talouden rakenteet palvelemaan ympäristöä niin, että se joka tekee ympäristötekoja, tulee palkituksi ja että se, joka saastuttaa, maksaa siitä.
Rajat ylittäviä ympäristöongelmia ei voi tehokkaasti hoitaa jäsenmaiden tasolla: yksittäinen maa ei kykene nousemaan lyhyen tähtäimen etuaan vastaan katsoakseen kauemmas, ellei se luota muiden olevan samassa rintamassa. Jos paras toimija yrittää olla mallikelpoinen yksin, hän todennäköisesti vain heikentyy. EU on parhaimmillaan siinä, että se luo yhteisiä tavoitteita ja pelisääntöjä eikä päästä vapaamatkustajia yhteismarkkinoille.
EU:n ympäristöpolitiikan suurin kompastuskivi on se, että yhteisten tavoitteiden lisäksi myös keinoista tehdään liian usein yhteisiä. Euroopassa, joka ulottuu Nuorgamista Kreetalle ja Mustaltamereltä Atlantille tämä ei voi toimia, vaan kääntyy ympäristöä vastaan. Tavoitteista ja hyvästä ympäristönsuojelun tasosta on edelleen päätettävä yhteisesti, mutta joissain asioissa keinot olisi jätettävä jäsenvaltioiden harkittavaksi.
Meppinä Euroopan parlamentissa suurimmat taistelut olen käynyt siitä, että Suomessa jo käytössä ollutta ekologisesti tarkoituksenmukaisempaa menettelyä on saatu lupa jatkaa, eikä ole tarvinnut palata askeleita taaksepäin, mitä komission usein yhdenmukaisuuteen pakottavat esitykset olisivat merkinneet.
Jatkossa tilanne tulee olemaan vielä kriittisempi. Unionin haasteena on kyetä kaksijakoiseen ympäristöpolitiikkaan, jossa tavoitteet ovat sitovia, mutta keinot vain suuntaa antavia ja jäsenvaltioiden valittavissa. On ratkaisevan tärkeää, että kykenemme hakemaan EU:lle antamamme vallan takaisin järkevien päätösten muodossa emmekä sorru keinojen fundamentalismiin.
Toiveikas en aina ole. Olen nähnyt omin silmin, että EU kykenee tekemään myös virheitä, joiden vuoksi se rasittaa itseään suurella byrokratialla, ympäristöä kuitenkaan pelastamatta. Me olemme tehneet uskaliaita lainsäädäntöhankkeita mutta näkemättä vielä, mihin ne johtavat. Päästökauppa herättää ristiriitoja. Kemikaaliasetus REACHin kustannuksista kiistellään. Se työllistää ainakin valtavan määrän konsultteja, tutkijoita, rottia ja hiiriä, mutta mitä muuta se tekee? Toivomme kaikki, että se parantaa kemikaaliturvallisuutta. Mutta mitä luultavimmin sen aiheuttamissa kustannuksiin tullaan vielä lisäämään nolla perään. Helpolla Eurooppa ei itseään ainakaan päästä.
Ilmaston nopea lämpeneminen on vakava uhka, ja siihen tarvitaan suuren luokan poliittista yhteistyötä. EU haluaa olla ilmastopolitiikan edelläkävijä. Ongelma kuitenkin on, ettei yksin pelasteta mitään. Tällä hetkellä EU:n päästöt ovat alle 15 prosenttia maailman päästöistä ja ne jäävät lähivuosina kymmeneen prosenttiin. Suomen päästöt ovat nyt 0,3 prosenttia. Vaikka sulkisimme koko Suomen, maailma ei parane, ellemme saa isoja päästäjiä vähennystalkoisiin.
Päästöjen karsiminen kapealla rintamalla on paitsi turhauttavaa, myös riskialtista. Se voi houkutella globaaleilla markkinoilla toimivia yrityksiä investoimaan juuri sinne, missä päästökauppa ei nosta kustannuksia ja missä ei ole kunnon ympäristönormeja tai päästörajoja. Tässä asetelmassa tilanne voi jopa pahentua: päästöjen vähentäminen täällä voi johtaa päästöjen lisääntymiseen tuolla. Sitä kutsutaan hiilivuodoksi.
Ilmastopolitiikan tärkein keino EU:ssa on ollut päästökauppa. Kaikki suomalaiset tietävät jo, että järjestelmä ontuu panemalla asiansa varhain hoitaneet maksamaan vähennyksistä kahteen kertaan, aiheuttamalla globaaleilla markkinoilla hiilivuotoa ja rikastuttaen kohtuuttomasti markkinasähkön tuottajia. Nyt tarvittaisiin Schumanin viisautta jälleen. Kun vuoden 2012 jälkeen saamme uuden ilmastosopimuksen, tärkein haasteemme olisi varmistaa, ettei se ja sen mekanismit palkitse saastuttamista missään.
Meille suomalaisille hyvin tärkeä ympäristöhaaste on Itämeri. Vasta kolme vuotta sitten Unioni on laajentunut sen ympäriltä. Saimme poliittista lihasvoimaa, joka pitäisi täysimääräisesti hyödyntää. Itämeren hyvä uutinen onkin se, että milloinkaan ennen ei ole ollut yhtä hyviä mahdollisuuksia vaikuttaa sen tilaan positiivisesti.
Paitsi ongelmana, Itämeri voidaan nähdä myös ratkaisuna. Kasvava epäluottamus EU:ta kohtaan huolestuttaa EU:n johtajia. Nyt yksi kipeimpiä poliittisia tarpeita olisi kyetä konkreettisesti osoittamaan, että EU:sta on hyötyä ja että yhdessä olemme vahvempia kuin yksin. Tällaisiin tarpeisiin haaste pelastaa Itämeri sopisi paremmin kuin hyvin. Se on riittävän huonossa kunnossa, jotta ongelman vakavuus on kaikille ilmeinen, ja riittävän rajattu, jotta se on vielä pelastettavissa.
Siksi Itämeri pitäisi politisoida. Jos koskaan haluamme pelastaa sen, se pitää markkinoida laajentumisen poliittisena testinä ja malliesimerkkinä siitä, mitä Unioni parhaimmillaan voi saada aikaan.
Oikeastaan ihmettelen, miksei sitä ole jo tehty.
