Venäjän tila ja maan suhteet Euroopan unioniin ja tämän jäsenmaihin ovat olleet polttelevia keskustelunaiheita EU:ssa kevään aikana. Huoli ihmisoikeuksien kunnioittamisesta, demokratian ja sananvapauden toteutumisesta, oikeuslaitoksen riippumattomuudesta sekä kansalaisyhteiskunnan olemassaolon edellytyksistä Venäjällä on syventynyt. Tämän lisäksi maan suhtautuminen Neuvostoliiton entisiin alusmaihin on herättänyt levottomuutta.
Jatkuvat ihmisoikeusloukkaukset Tsetseniassa, hallitusta arvostelleiden toimittajien murhat, yritysjohtajien perusteettomat pidätykset ja hallituksen tekemät viestimien valtaukset ovat jo kauan ilmentäneet vapaus- ja ihmisoikeuksien epävakaata tilaa Venäjällä. Tälle tuli jatkoa huhtikuussa, kun Venäjän poliisi käytti kovia voimakeinoja presidentti Vladimir Putinin politiikkaa vastustaneissa opposition mielenilmauksissa Moskovassa ja Pietarissa. Poliisin kerrotaan pidättäneen mielenilmausten yhteydessä satoja osanottajia sekä muutamia ulkomaisia toimittajia. Venäjän viranomaisten toimet tuomittiin laajasti Euroopassa. Euroopan parlamentin hyväksyi täysistunnossaan 26.4. asiaa koskevan päätöslauselman olin yksi sen laatijoista.
Päätöslauselmassa parlamentti toi esille vakavan huolensa demokratiasta ja ihmisoikeuksien tilasta Venäjällä, erityisesti viranomaisten lisääntyneestä ja ylimitoitetusta voimankäytöstä oppositioaktiiveja kohtaan sekä tuomitsi sen, että viranomaiset ovat rajoittaneet toimittajien mahdollisuuksia hoitaa tehtäviään.
Kokoontumis- ja sananvapaus ovat aidon demokratian peruspilareja. Huhtikuun tapahtumissa voikin nähdä Venäjän hallituksen kiristyvän otteen kansalaisyhteiskunnasta ja pyrkimyksen kontrolloida lähestyviä vaaleja: duuman vaalit järjestetään joulukuussa 2007 ja presidentinvaalit maaliskuussa 2008. Huoli sosiaalisten ja poliittisten vastakkainasettelujen kärjistymisestä ja demokratian rajoittamisesta näissä vaaleissa on suuri. Venäjä on vaarallisella tiellä, jonka päässä häämöttää antidemokratia. Opposition mahdollisuus kampanjointiin on taattava ja vaalien tulee olla aidosti vapaat ja rehelliset
Toinen esimerkki Venäjän huolestuttavasta kehityksestä saatiin kuluvan kuun alussa, kun Viron patsaskiista eskaloitui Viron ja Venäjän väliseksi selkkaukseksi: Viron suvereniteettia loukattiin, kun Venäjän hallitus ja viranomaiset antoivat ankaria, jopa vihamielisiä lausuntoja Viron toimista maan levottomuuksien hillitsemiseksi, tukivat nationalististen venäläisryhmien toimintaa Tallinnassa ja sekaantuivat näin Viron sisäisiin asioihin. Venäjä uhkasi boikotoida virolaisia hyödykkeitä ja maan toimet myös selvästi vaikeuttavat normaalia liikennöintiä maiden välillä. Tapahtumaketjun seurauksena Viron Moskovan suurlähetystön normaali toiminta pysähtyi ja suurlähetystöä ympäröivät mielenosoittajat hyökkäsivät monia sen diplomaatteja vastaan ja polttivat Viron lipun. Kriisiä ei vieläkään ole ratkaistu; Viroa ahdistellaan yhä. Kiistassa yhdistyvät useat idänsuhteiden koukerot.
Yhtäältä kyse on siitä, että kahden tyystin erilaisen historiankäsityksen yhteentörmäys on saanut päivänpoliittisen muodon. Virolaisille Tallinnan pronssisotilaspatsaassa yhdistyvät sekä kommunismin että natsismin hirmuhallinto, mutta venäläinen historiankirjoitus poikkeaa tästä. Venäjä ei esimerkiksi hyväksy tulkintaa, jonka mukaan se aikoinaan miehitti Baltian maat. Jokaisen valtion on tietysti helppo heittäytyä historiansa vangiksi. Totuus on kuitenkin se, että esimerkiksi vuonna 1949 Neuvostoliiton hirmuhallinto kuljetutti Siperiaan 21 000 virolaista tuhannet kaapatut ihmiset eivät ikinä palanneet. Stalinistisesta ja muista kommunistisista hirmuhallinnoista kertovan teoksen, Kommunismin musta kirjan (toim. Stéphane Courtois) esipuheessa todetaan, että yksittäisiin ihmisiin kohdistuneiden rikosten ja erillisissä kohteissa toimeenpantujen summittaisten joukkomurhien lisäksi kommunistiset vallanpitäjät pystyttivät valtansa tueksi hallitusjärjestelmän, jonka varsinaisena toimintatapana on ollut joukkotuhoaminen. Julman natsismin uhrina tapettiin Euroopassa 5-6 miljoonaa ihmistä; stalinistit tuhosivat ainakin 20 miljoonaa ihmistä. Eurooppa on tunnustanut syntinsä ja tehnyt pesäeron lähihistoriaan, joka on täynnä pimeyttä samaa tilintekoa menneisyyden kanssa on kohtuullista edellyttää myös idässä.
Toisaalta Venäjän toimien taustalla voi selvästi nähdä Venäjän hallituksen halun lisätä vaikutusvaltaa Virossa ja entisissä Neuvostoliiton alusmaissa laajemminkin. Kyse ei nimittäin ole yksittäistapauksesta: Venäjä pitää edelleen voimassa lihantuontikieltoa Puolasta, eikä ratkaisuun rajakiistoissa Latvian ja Viron kanssa ole päästy. Venäjä on jo pitkään pyrkinyt nostamaan itseään raunioista jälleen kansainväliseksi mahdiksi. Tähän mahtipolitiikkaan liittynee myös käsitys vanhasta valtapiiristä, jonka sisällä nyt pyritään puuttumaan suvereenien valtioiden sisäisiin asioihin. On yhteisen eurooppalaisen edun mukaista estää tämä pyrkimys.
Toisaalta patsaskiistan takaa on nähtävä idän suhteiden peruslähtökohta: Venäjä yrittää toteuttaa ympäristöönsä mieluusti hajota ja hallitse politiikkaa. Se sohaisee eurooppalaista pesäämme ja katsoo, miten tämä älähtää. Myös historian hallinnoilta peritty karkea ja reaktiivinen julkisuuskuva palvelee maan tarkoitusperiä kansainvälisessä politiikassa. Patsaskiistassa on siis ollut kyse EU:n solidariteetin lakmustestistä: yksi unionia koossa pitävistä asioista on solidaarisuus, jota jäsenmaat osoittavat muita jäsenmaita kohtaan. Kiistan tulee siten koskea ja liikuttaa koko Euroopan unionia merkittävästi: Viron itsemääräämisoikeus vertautuu unionin itsemääräämisoikeuteen ja Venäjän toiminta on siten jäsenvaltion kautta kohdistunut koko Euroopan Unioniin. EU:n on esiinnyttävä yhtenäisenä rintamana ja puolustettava aina jäsenvaltioidensa oikeutta ratkaista sisäiset asiat ilman, että niihin puututaan ulkopuolelta.
Euroopassa on kuitenkin ollut erilaisia käsityksiä siitä, miten tiukasti Venäjään tulisi suhtautua. Esimerkiksi Suomessa on korostettu dialogin tärkeyttä tämän kanssa. EU ja Venäjä ovat pyrkimässä tiiviimpään yhteistyöhön eri osa-alueilla, ja EU on asettanut uudesta puitesopimuksesta käytävien neuvottelujen käynnistämisen ehdoksi sen, että Venäjä lopettaa puolalaisen lihan tuontikiellon. On kuitenkin selvää, ettei tämä yksin riitä. Euroopan parlamentin 10.5. hyväksymässä EU:n ja Venäjän välistä huippukokousta koskevassa päätöslauselmassa todetaan, että ihmisoikeuksien ja demokraattisten arvojen päättäväisen puolustamisen on oltava keskeinen periaate kaikissa EU:n sitoumuksissa Venäjän suhteen ja että on varmistuttava siitä, etteivät nämä arvot ole toissijaisessa asemassa EU:n ja Venäjän välisessä neuvottelupaketissa. Sama koskee luonnollisesti myös unionin jäsenvaltioiden suvereniteetin koskemattomuutta.
Emme elä enää kylmän sodan maailmassa, vaan ajassa, jossa kouriintuntuvat tulokset energian saannin takaamiseksi, ilmaston muutoksen torjumiseksi ja maailmankaupan oikeudenmukaiseksi järjestämiseksi olisivat välttämättömiä. Venäjä on tässä keskeisessä asemassa, ja siten toimiva ja syvä yhteistyö Venäjän kanssa on Euroopan taloudelliselle ja poliittiselle kehitykselle välttämätön edellytys. Tällaista yhteistyötä ei kuitenkaan saavuteta ilman unionin lujuutta ja yhtenäisyyttä. Olen huolestunut siitä pidättyvyydestä, jota valtionpäämiehet, EU:n puheenjohtajamaa sekä Euroopan komissio ovat osoittaneet Venäjä-kysymyksissä kevään aikana. Vilkas keskusteluyhteys Venäjän kanssa on ensiarvoista, mutta tulee muistaa, että keskinäiseen luottamukseen perustuva dialogi mahdollistaa aina myös kritiikin. EU:n on pidettävä myös Venäjän suhteissaan kiinni perusarvoistaan ja keskinäisestä solidaarisuudesta.
