Iloista helmikuuta keväisestä Strasbourgista, jossa muutamat kirsikkapuut ovat jo silmänilona. Paitsi talvi, myös vaalikauden puoliväli on ohitettu. Viisivuotisesta meppikaudesta puolet on tehty, ja se on merkinnyt muutoksia parlamentin puhemiehistössä ja valiokunnissa. Ryhmämme puheenjohtaja saksalainen Pöttering yleni parlamentin puhemieheksi, ja siitä lähti liikkeelle iso pyörä, kun eri delegaatioiden pisteet ja kiintiöt laskettiin uudelleen. Saksalaisen paikalle ryhmämme sai ranskalaisen puheenjohtajan Daulin, mikä nytkäytti liikkeelle kokonaisen tapahtumasarjan. Kyseinen ranskalainen oli ollut maatalousvaliokunnan puheenjohtaja, ja siihen nousi tilalle britti. Siitä seurasi se, ettei toinen britti voinutkaan johtaa teollisuusvaliokuntaa, ja tilalle nousi saksalainen. Mistä seurasi, ettei saksalainen voinut enää johtaa ympäristövaliokuntaa, vaan saimme tilalle tuntemattoman tsekin. Myös puolalaiset halusivat näkyviä paikkoja, ja niin kävikin: he saivat ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajuuden ja sen saksalainen puheenjohtaja putosi ryminällä. Tässä puhuttiin vasta varsinaisista puheenjohtajista. Mutta sama kuvio heijastui sitten omalla vääjäämättömyydellään myös varapuheenjohtajuuksiin ja ravisteli valtasuhteita joka tasolla.
Rehellisesti sanoen en tiedä tarkkaan kausaaliketjun yksityiskohtia, mikä seurasi mistäkin ja mikä oli pelkkä sivutuote mutta sen tiedän, että näistä paikoista on kova kisa ja setvimiseen kuluu paljon aikaa. Kyse ei ole kyseisen mepin pätevöitymisestä valiokuntatyössä tai muunlaisesta suosiosta. Kyseessä on pelkät voimasuhteet eli siitä, mitä neuvotteluissa kukin delegaatio mepeilleen voi pisteillään ostaa. Pisteet johtuvat puolestaan Herra D´Hondtista, jota kutsutaan parlamentin vaikutusvaltaisimmaksi mieheksi. Kyseessä on aikapäiviä sitten keskuudestamme poistunut belgialainen matemaatikko (1841-1901), joka perusti suhteellisessa listavaalissa käytetyn menetelmän. Puolueryhmien, tässä tapauksessa kansallisten ryhmittymien, saamien paikkojen suhde on mahdollisimman lähellä äänimäärien suhdetta.
Ympäristövaliokuntamme jäsenet kimmastuivat, että tähän asti lähinnä poissaolostaan tunnettu tsekkiläinen jäsen syrjäytti valiokuntaa johtaneen kokeneen ja pätevän konkarin herra Florenzin. Mutta sellaista voi politiikassa sattua voimasuhteet ohittavat pätevyyden helposti.
Omalla kohdallani tapahtui sellainen mieluisa muutos, että sain paikan haluamastani teollisuus- ja energiavaliokunnasta. Se on hyvä yhdistelmä ympäristövaliokunnan kanssa, jossa jatkan entiseen malliin, koska useat ympäristövaliokunnan mietinnöt käyvät lausuntokierroksella teollisuusvaliokunnassa ja päinvastoin. Se on hieno mahdollisuus siksikin, että vedän edelleen Euroopan EPP-puolueiden energiatyöryhmää. Jatkan myös ihmisoikeusvaliokunnan täysjäsenenä sekä varajäsenenä budjettivalvontavaliokunnassa.
Kun katselen aikaa taaksepäin, hämmästyttää miten äkisti viimeisen vuoden sisällä energia- ja ilmastokysymykset ovat tulleet keskeisemmälle sijalle politiikassa. Alla olevassa kolumnissani toteankin, että aiemmin ympäristöasioiden parissa sai nyhrätä jokseenkin rauhassa, ottaen vastaan myötätuntoa siitä, ettei ole oikeiden poliittisten asioiden parissa. Nyt kaikki on toisin, mitä kyllä osasin odottaa. Sekä energia ja ilmasto ovat tulleet politiikan ykkösagendalle. Ennustan, että jonkin vuoden päästä sinne tulee myös vesi. Itse valmistelin aiheesta raporttia viime kesällä ja syksyllä, aiheena vesihuolto kehitysmaissa.
Puheenjohtajuuskautensa tammikuussa aloittaneen Saksan liittokansleri Angela Merkel puhui eilen parlamentin täysistunnossa. Myös Merkel käsitteli puheessaan ilmastopolitiikan vaikeaa haastetta: Eurooppa vastaa vain 15 prosentista maailman päästöistä, eivätkä nykyiset ilmastosopimukset anna sitovia tavoitteita kasvaville päästäjille. "Yhden mantereen työ ja toiminta ei riitä koko maailman pelastamiseksi. Saksa puheenjohtajavaltiona vetoaa siihen, että saisimme lukuja ja määriä, jotka ovat sitovia", Merkel totesi. Minusta tämän toteaminen oli päivän hyvä uutinen: voimme päästä eteenpäin.
Tämän päivän toinen iloinen uutinen oli, että parlamentti hyväksyi jätedirektiivin yhteydessä muutosesitykseni sivutuotteiden kunnollisesta määritelmästä. Se on todella iso uutinen, ja säästää sekä ympäristöä että raaka-aineita. Muutosesitykseni tarkoittaa, että teollisessa prosessissa syntyvät sivutuotteet määritellään tuotteeksi, ei jätteeksi. Silloin vältetään valtava määrä byrokratiaa ja turhia kustannuksia, ja parannetaan sivutuotteen hyödyntämistä. Jos vaikkapa teräksen tai sellun tuotannossa syntyvää sivutuotetta, kuten ferrokromikuonaa tai mäntyöljyä, ei enää automaattisesti tuomita jätteeksi, ne välttävät turhat luvitusmenettelyt hyödyntämisen, käsittelyn ja kuljetuksen suhteen. Myös elintarvikkeiden valmistuksessa etu ja säästö on merkittävä.
Koska olen Kokoomuksen varapuheenjohtaja, työtäni värittävät myös kotimaan vaalit. Olen matkustanut joka viikonloppu jossakin päin Suomea kampanjoimassa ja kannustamassa ehdokkaitamme. Etenkin uusien kasvojen ilmaantuminen Kokoomuksen ehdokaslistoille on ollut innostuksen ja ylpeyden aihe, ehdokkaat löytyvät osoitteesta www.kokoomuskuuntelee.fi . Jos mietit, ketä äänestää vaalipiirissäsi, annan mielelläni hyviä vinkkejä. Ja ennen kaikkea kannustan jokaista käyttämään äänioikeuttaan.
Tämän viestin olen tapani mukaan lähettänyt kaikille teille, jotka tavalla tai toisella olette olleet sähköisissä tekemisissä kanssani, tilaamalla uutiskirjeen, joku myös ehkä annettuaan kolumnipalautetta, toinen moitittuaan/kehuttuaan äänestyskäyttäytymistäni. Jos et halua näitä katsauksia, lähetä viesti niin korjaamme tilanteen.
Lämmin kiitos jälleen kaikista saamistani viesteistä, ne ovat tuottaneet iloa. Tervetuloa jälleen lukemaan www.korhola.com , josta voit lukea paljon lisää, mm. nettipäiväkirjaa, kolumneita, tiedotteitani sekä Kysy Korholalta -palstaa, joka entiseen tapaan on aika hervoton. Liitän loppuun vielä Nykypäivässä ilmestyneen kolumnini ympäristöpolitiikan mutkikkuudesta.
Lämpimin terveisin Eija-Riitta
Yksilöhurskaus ei planeettaa pelasta
Ilmasto- ja energia-asioita työkseen seuraava poliitikko on saanut viime kuukausina totutella uuteen komentoon. Aiemmin ympäristöasiat olivat politiikan teknistä reunaa, eräänlaista Unionin kuonanhallintaa. Niiden parissa sai nyhrätä rauhassa, ottaen vastaan myötätuntoa siitä, ettei ole oikeiden asioiden parissa. Nyt kaikki on toisin.
Tiesinhän minä odottaa sitä. Tiesin, ettei ole kuin ajan kysymys, jolloin ilmastonmuutos saa jakamattoman huomion ja jolloin energian saatavuus alkaa huolettaa. Sen arvasi käyristä, jotka sojottivat vääriin suuntiin ja vaativat selitystä.
Tavallaan ympäristöpolitiikka on kuitenkin yhä lapsenkengissä. Vallalla on naiivi käsitys siitä, että asioihin olisi olemassa yksiselitteinen ratkaisu – toisin kuin muilla politiikanaloilla.
Todellisuus on monimutkaisempi: yhden ongelman ratkaisu yhtäällä pullauttaa uuden ongelman toisaalla. Autojen kierrätettävyyden parantaminen lisäsi niiden painoa ja sitä myöten polttoaineenkulutusta: vähemmän jätettä, enemmän pakokaasuja. Ja kun otsonikerrosta ohentavista freoneista haluttiin eroon, ne korvattiin fluoratuilla kaasuilla, jotka kiihdyttävät ilmaston lämpenemistä.
Eri puolueilla on varsin samanlaiset päämäärät, kuten rauha, vakaus, hyvinvointi, työllisyys, mutta käsitykset niihin pääsemisestä eroavat. Siksi politiikka on keskustelua nimenomaan keinoista – vaan ei ympäristöpolitiikassa.
Ympäristöpuolella keskustelua sammuttaa ahdas keinojen fundamentalismi – keinojen kyseenalaistajat kyseenalaistetaan motiiveitaan myöten. Poliittiset puolueet ovat olleet tähän asti anteeksiantamattoman laiskoja ympäristöosaamisessa. Se on mahdollistanut vihreiden monopolin alalla. Jos tuo monopoli olisi hyvin hoidettu, en valittaisi. Mutta nyt valitan, etenkin vaalien alla: jos joku kuvittelee, että se joka on pitänyt ääntä ilmastomuutoksesta, automaattisesti pitää hallussaan myös ratkaisun avaimia, on syytä huolestua. Jos ratkaisu olisi vihreiden varassa, voisimme saman tien heittää toivon.
Parisen viikkoa sitten Financial Timesin kolumnisti John Kay kirjoitti kolumnin, jonka otsikko sanoi kaiken: Miksi ympäristöliikkeeseen tulee suhtautua kuin uskontoon. Kay hämmästeli ympäristöväen saamattomuutta kriisien äärellä – on kuin ratkaisuista ongelmiin ei oltaisikaan kiinnostuneita vaan paino pannaan parannussaarnaan ja katumusriitteihin. Miksei todella satsata päästöjä vähentävän tehokkaan teknologiaan etsintään? "Vaarana ympäristöevankeliumissa on, että rituaalit, eleet ja retoriikka ottavat substanssin sijan", päätteli Kay.
Totta. Ongelmat edessämme ovat vakavat. Nyt ei riitä pieni näpertely, vaikka se toisi hyvän mielen. Samasta syystä ei riitä sekään, että vain neljännestä päästöistä karsitaan suurieleisesti. Isoimmat saastuttajat on saatava neuvoteltua samaan rintamaan, kaikki muu on yksilöhurskautta, joka ei planeettaa auta.
Uskonnollisten tunteiden siirtäminen planeetan pelastusoppiin tuottaa paitsi puolivillaisia uskonnollisia kokemuksia myös huonosti pelastetun planeetan.
